Joulun ajaksi lukemista: Kuoleman nimi on Saab 96

Jukka Takalon esikoisfiktio Kuoleman nimi on Saab 96 joulunpyhien ajan luettavana täällä. Mukana teoksen tarinan mukana väljästi kulkeva soittolista.
Hanki oma fyysinen teos kirjastosta tai nettikirjakaupasta, esim booky.fi

13.55

Pulpetin reunaan on vedetty kolme syvää viirua jollain terävällä esineellä. Varmaan harpilla. Kotona minun kirjoituspöytäni laidassa on myös kolme puukolla vuoltua viivaa. Savotar, Judotyttö ja…
”Ootko menossa illalla kaupunkiin?” kuiskaa Essi viereisestä pulpetista.
Marimekkopaitainen uskonnon- ja elämänkatsomustiedonopettaja vilkaisee suuntaamme, mutta ei keskeytä puhetta jälleensyntymisestä. En vastaa Essille, joka eräänä kesäyönä esitteli minulle tamponin toimintaperiaatteita. Ihan kaveripohjalta.
Tuoli vinkaisee, kun opettaja nousee työpöytänsä takaa luokan edessä. Huurteisten mäntyjen välistä, lumisen pellon yli, näkyy pajukkoon piiloutunut punainen aurinko.
”Jos ihminen on huono hindu, hän saa pahaa karmaa ja joutuu seuraavassa elämässä tyytymään huonompaan jälleensyntymiseen. Hänestä voi tulla sika tai torakka”, sanoo opettaja.

Kyllä. Maailma on norsujen selässään kannattelema littana pannukakku. Maanjäristykset johtuvat äkäisesti piereskelevistä elefanteista.
Täällä meilläpäin ei ole jättimäisiä maanjäristyksiä, mutta maa kohoaa. Maankuoren alla asuu intialaisten norsujen sijasta todella suuri naarashauki, joka änkeää kutemaan ahtaisiin paikkoihin, mataliin jokisuihin, maatuneisiin putaisiin ja lahtiin. Hauen kaverina maankuorta kannattelee hartioillaan Jatuli, muinainen voimamies, joka nostaa maata melkein sentin vuodessa.
Nopeasti laskien tämän oppitunnin aikana maa ehtii kohota kymmenestuhannesosan sentistä. Kun aurinko kohta laskee, maa kohoaa vielä kaksi tuhannesosasenttiä ennen seuraavaa aurinkon nousua.
Ennen valon kajastusta, pimeyden aikana, ehtii hyvin vetaista itsensä riehakkaaseen nousuhumalaan. Tulla tukevaan känniin. Sinkoutua maankohoamisen säestämän arktisen kiiman revontuliseen räiskeeseen. Tipahtaa takaisin Saabin lokasuojan sisäpinnan harmaaseen kuraan. Tai sitten käy säkä ja pääsee seuraavaan avaruuteen.

Suolaiset kikkarat maailman pannarissa ovat sianpotkaa. Ruotsissa ruokalajia sanottiin fläskpankakaksi. Äiti toi reseptin töistä, kun asuimme siellä. Läskipannukakku. Keitä ne ruotsalaiset potkanluovuttajat olivat aiemmissa elämissään olleet? Jääkiekkoilevia kärppiä vai pähkinänakkeleita lintulaudoilla? Videopelin pacmaneja vai pacmania jahdanneita puna- ja keltahameisia vipeltäjiä?
Vhiu-vhiu-vhiu. Alaspäin laskeva, viheltävä ääni pelissä todistaa Pacmanin kuolemaa. Peli jatkuu vain, jos elämiä on jäljellä. Jos Space Invanders -pelissä tappaa tarpeeksi avaruuden alieneita ja kerää riittävästi pisteitä, saa uusia elämiä. Listittyään kaikki tähteinväliset lortot pelaaja pääsee seuraavalle kentälle. Uudelle tasolle, seuraavaan avaruuteen.
Peli tuntuu toteuttavan hindulaisen sielunvaelluksen logiikkaa. Onko pelin lopullinen tarkoitus yhtyminen maailmansieluun? En usko. Viimeistään seitsemännessä avaruudessa tulee vastaan joku supermonsteri, jolle ei voi yhtään mitään. Ja kun henki on taas kerran menetetty, sielunvaellus vaatii uuden markan kolikon laittamista peliautomaattiin. Ehkä Raha-automaattiyhdistyksen Johannan Grillibaariin kuskaamien videopelien tarkoitus on sittenkin kerätä rahaa julkiseen terveydenhoitoon, eikä avittaa sielunvaellusta.
”Mikäs se mahtaa olla Manun laki?” kysyy opettaja.
”Ei päämäärä, vaan se liike!” huudahtaa kaverini Kölni eturivistä, ennen kuin kukaan ehtii edes viitata.
Pulpeteille liiskaantuneet uniset läjät havahtuvat ihmishahmoisiksi.
”Tämä ei liity presidentti Koivistoon”, sanoo opettaja hymyillen. Naisen tummassa polkkatukassa on vähän harmaata, pellavainen Marimekko-paita kiiltää silitysraudan jäykistämänä.
”Muistakaa, tämä on hyvä tärppi kirjoituksiin. Kyse on lakikirjoista vuodelta 100 jälkeen Kristuksen.”
Melkein kaksituhatta vuotta vanhoja lakikirjoja. Silloin merenpinta oli täällä 20 metriä, tai ainakin 18 metriä, ylempänä. Tämä luokka oli kymmenen metrin syvyydessä meressä. Lohet saalistivat lukion pihalla silakoita. Ja Grönlanninhylkeet lohia. Ja ihmiset grönlanninhylkeitä.  Maankohoaminen aitasi ne vangeiksi lämpenevään sisämereen ja me söimme ne. Ne kuolivat sukupuuttoon.
Kovimmilla koillistuulilla merenrannalta näkee tulevaisuuteen, yli sadan vuoden päähän. Karikot ja hiekkasärkät muuttuvat saariksi, kun vesi rynnii meren pohjukoista alas Tukholmaa kohti ja rantaviiva liikkuu useamman jalkapallokentän verran kohti horisonttia. Kun vesi sitten syksyisin nousee jonkun Mauri-, Pertti-, Antero- tai Erkki-myrskyn aikana kaksi metriä ylös, siirrytään metsät vallanneen vesirajan mukana jopa 200 vuotta ajassa taaksepäin. Vuosi per sentti -asteikolla aikaan ennen autoja, videopelejä ja kontaktipuhelimia.
Aivan varmasti, epäilyksettä, yöt ja talvet olivat silloinkin yhtä pitkiä kuin nykyään. Uudet keväät ja kesät tulivat, auringot paistoivat ja räkättirastaat räkättivät. Nakkelit nakuttivat ja joutsenet opettivat poikasiaan lentämään. Lintujen lähdettyä tulivat taas uudet talvet ja syksyt, niin kuin seuraavat elämät Pacmanin sielunvaellusmatkalla tai seuraavat avaruudet taistelijalle Space Invandersissa.
Opettaja pääsee lempiaiheeseensa.
”Buddhalaisuuden perustajan Siddharta Gautaman mukaan perussyy kärsimykseen on ihmisen luulo omasta erillisestä minuudesta.”
”Elämä on kärsimystä”, sanoo urheilijan lommoposkia ylikasvaneella liimaletillä peittävä Kölni.
”Kyllä! Näin on!” riemuitsee opettaja.
”Silti ei ahista yhtään”, sanoo Kölni.
”Ja toiseksi, kärsimys johtuu elämänjanosta!” sanoo opettaja.
Pulpetteihinsa puoliunessa nojaavat erilliset minuudet nostavat päitään.
”Miten kärsimys voitetaan?” kysyy opettaja kämmeniään hieroen.
”Treenillä”, sanoo Kölni.
”Kännillä”, kommentoi ääni takapulpetista.
”Paastolla”, näyttää ajattelevan minun viereisessä pulpetissa istuva Essi, joka on Atkinsin lihakuurin jälkeen päätynyt kokeilemaan paastoa pelkällä vedellä.
”Yritätkö irrottautua tästä ilmiöiden maailmasta?” kuiskaan Essille. ”Näännytät itteäs niinku painijat ennen kisoja.”
”Gautaman mukaan kärsimys voitetaan sammuttamalla elämänjano”, riemuitsee opettaja.
Luokasta kuuluu väsynyt huokaus. Sammuttamalla elämänjano.  Masentava huipennus koko sielunvaellukselle ja lukion kolmannen luokan syyslukukaudelle.
Vhiu-vhiu-vhiu. Pacmanin Requim. Kuolemanvihellys laskeutuu tummuvalta taivaalta katon läpi luokkaan ja kimpoaa pulpeteista koulun käytävälle.
Enää tunti joululomaan.

14.00

Luokka täyttyy puheesta ja pulpettien kolinasta, kun uskonnon ja elämänkatsomustiedon opettaja häipyy L-kirjaimen muotoisen lukiorakennuksen toisessa sakarassa sijaitsevaan opettajanhuoneeseen. Kaivan monistenippua koululaukkuna toimivasta pilkkirepusta.
”Ootko tulossa illalla diskoon järkkäriksi?” kysyy vaaleat hiuksensa lyhyeksi leikannut Essi ja tökkää sormella kylkeeni ja pyörittää sormea kuin poraa. ”Pääseekö diskon jälkeen sun kyydissä kaupunkiin?”
Essillä on kaupungissa poikaystävä, Jone, painija. Juhannusfestareilla nukuimme Essin kanssa lähekkäin tunturin rinteeseen pystytetyssä, kunnalta lainatussa oranssissa soputeltassa. Suhteemme ei ole edennyt ystävyyttä pitemmälle vaikka vietimmekin kesäöitä yhdessä ja Essi hakeutui teltassa kylkeeni. Minä olen se kiva kaveri, joka kirjoittelee runoja vieraskirjaan. Lihaksikkaammat kaverit korjaavat runojeni satoa.
Koulun käytävällä joku laittaa kasetin mankkaan. Tunnistan uuden biisin riffin heti. Paska kaupunki.
”Saan varmaan Saabin, mutta meillä oli Kölnin kanssa tarkoitus lähteä kaupunkiin pitämään Lipsu Teutorin pikkujouluja”, sanon Essille, jonka käsi on porauksen jälkeen pehmentänyt ensin otettaan,  kietoutunut sitten käsivarteni ympärille ja lopulta imeytynyt kylkeeni.
”Jos lähet kuskiksi”, sanon. Varakainalona ja uninallena olo ärsyttää.
”Voin minä ainakin kaupunkiin ajaa, meen sitten Jonen tykö. Lopetan paaston tänään ja saatan ottaa myöhemmin jonkun lonkeron. En usko että oon tulossa yöllä takasin”,  sanoo Essi ja irrottaa otteensa.
”Hyvä, minä voin aloittaa sitte juopottelun heti töitten jälkeen”, sanon.

Talvipäivänseisaus. Vuoden lyhin päivä.
Kuningas Aurinko kurkistaa horisontin reunalta ja tarkkailee elämää vain parin tunnin ajan. Pilvettömänä päivänä se saa puitten latvat kellertämään kauniisti. Rangaistuksena iloisesta väriloistosta niskaan napsahtaa kiivas pakkanen. Suurimman osan vuorokautta on tyytyminen kahteen harmahtavan siniseen sävyyn. Tumman sinertävä sävy, ylä-asteen poikien talvitakeista tuttu, on suositumpi. Itse pidän siitä vaaleammasta.
Koska maapallo on kallellaan, seuraavan kerran aurinko näyttäytyy alamaisilleen tarkalleen 20 tunnin ja 27 minuutin kuluttua. Olemme kuudennella kymmenennellä viidennellä leveyspiirillä pohjoisessa, suunnilleen Islannin ja Alaskan korkeudella. Kello on kaksi iltapäivällä ja aurinko laskee tänään juuri N-Y-T… nyt!
Pimeyden voi nähdä myös mahdollisuutena.  Jos päivä on vuoden lyhin, yö on pisin. Ja yö, se on laulujen ja tarinoiden mukaan paitsi vampyyrien, myös rakkauden aikaa.
Jäälakeudelta jo vuosisatoja jatkunut kahdeksan boforin tuuli ja -20 asteen pakkanen ei ole mikään este. Minkäs teet jos nuori sydän ulvoo ja veri on kuumaa.  Jossain saattaa odottaa joku.
Ei päämäärä, vaan se liike.

14.03

”Yhdistetään ne pikkujoulut ja Lipsu Teutorin kaupungin valloitus!” sanoo Kölni ja venyttelee pussihousuihin puettua takareittään lukion käytävän lattialla. Sen lisäksi että Kölni on liimaletti hippi, hän on myös maajoukkuetason varttimaileri, jonka lihaksikkaita pohkeita olen esitellyt tytöille yön pimeinä tunteina Letkunpuiston grillillä.
”Elämä on taistelua hyytymistekijä 8:aa vastaan!” huutaa lehtemme etukanteen pölkkykirjaimin piirretty otsikko tahmaisen olion vieressä. Takakannessa siipiensä kantavuutta kokeilee naapurin parrakas lentovaris. Minun ja Kölnin omatekoisen lehden ensimmäinen numero ilmestyi pari viikkoa sitten. Nerojen työtä, ainakin omasta mielestämme.
Koska juuri nyt kylällä ei tapahdu mitään muuta, olemme saaneet myytyä  ensimmäisen 50 kappaleen painoksen loppuun. Illan kaupunkireissulle lehtiä tarvitaan lisää.
Hiivimme lukion monistushuoneeseen. Monistushuonetta vartioi sievä ruskeatukkainen kanslisti, joka on vain muutaman vuoden meitä vanhempi. Kölni tuntee hänet urheilukentiltä.
”Meillä olis vähän monistettavaa.”
Kanslisti on lukenut lehtemme. Myimme sitä myös koulun henkilökunnalle. Gonzojournalistiset pyrkimyksemme eivät saavuttaneet yleistä luottamusta. Kaikki eivät olleet kuulleet suuresta hainmetsästyksestä. Lehden luettuaan rehtori tuli luoksemme.
”Ettekö olisi voineet samalla vaivalla tehdä oikeaa lehteä?”

Monistushuoneessa haisee sitruunainen sprii. Kanslisti nostaa sormensa huulilleen ja osoittaa sitten opettajanhuoneeseen päin.
”Siellä kaapissa monistuskoneen alla on lisää paperia jos tarvitte ja hys!”
Monistamme lehden 20 kappaleen lisäpainosta sivu kerrallaan. Ensin monistamme parittomat sivut. Sitten käännämme paperit toisinpäin ja laitamme ne takaisin syöttöpesään. Kone alkaa rouskuttaa parillisia sivuja.
Piip. Paperitukos? Piip. Paper empty? Ei voi olla, käänsimme juuri paperit.
Asettelen toiselta puolen monistetut sivut paremmin ja Kölni laittaa koneen uudestaan käyntiin.
Kone imaisee muutaman sivun ja vinkaisee. Alkaa jurnuttaa, sitten tuutata. Lopulta suruaan ulvovasta koneesta nousee pahanhajuinen savu. Aitajuoksua harrastava kanslisti spurttaa paikalle ja törmää piirtoheittimeen. Pyörillä liikkuva demolux lähtee taklauksen voimasta liikkeelle. Ruskeaverikkö syöksyy repäisemään käryävän monistuskoneen töpselin irti seinästä. Takana demolux kolahtaa seinään nojaaviin karttarulliin. Monistuskoneen jodlaus loppuu kuolonkorahduksiin.
Kölni aukaisee ikkunan ja minä monistuskoneen. Ruumiinavaus. Nypin lehtemme hiiltyneitä sivuja monistuskonevainaan sisuksista. Tämä on jo toinen monistuskone, joka käryää tässä projektissa. Sos.dem -nuorten koneen aatteemme palo kärvensi jo ensimmäistä painosta tehdessä.
Hiivimme rikospaikalta monistetut sivut paitojemme alle piilotettuina.

14.13

Kölni on kehittänyt venyttelystä taiteen. Hänen mukaansa urheilukentällä tärkeintä ei ole suoritus, vaan näyttävä venyttely yleisön edessä. Nuorisomaajoukkueeseen päästyään Kölni jätti margariinin pois näkkileivän päältä. Rasvaprosentti oli saatava alas. Tulosten, ei lihasten näkymisen vuoksi.
”Ei sitä ollut mahdollista vetää nollaan”, hän totesi myöhemmin pettyneenä.
Tutustuin Kölniin alunperin ylä-asteen poikien vessassa. Yhdeksännen luokan keväällä meillä oli yhteinen välituntiharrastus. Potkimme kevään ajan karatepotkuilla poikien vessan perällä olevaa isoa raskasta ovea. Lopulta, lumien jo sulettua, jykevä ovi antoi periksi. Olimme vapaita. Vaikka oven takaa löytyi pelkkä pölyinen suksivarasto, olimme päässeet seuraavaan avaruuteen.

Myös pienlehdellämme on oma venyttelyliike. Nyt on hyvä hetki venyttelylle. Asetumme selinmakuulle käytävän lattialle. Nostamme polvet kohti korvia ja kierrämme kädet polvitaipeiden takaa päätä kohti. Lopuksi suljemme kämmenillä  korvat.
“Mitä nuo oikein yrittävät esittää?” kysyy Kata Essiltä käytävän seinällä olevan peilin edessä, samalla kun asettelee tummanruskeita hiuksiaan asiallisesti poninhännälle. ”Ahdistaakohan niitä joku?”
Venyttely on ehtinyt siihen vaiheeseen, etten kuule peilin edustalta tulevaa kommenttia.
Käytävän seinälle on teipattu julisteita. Lentäjänasuinen Tom Cruise seisoo kypärä kainalossa Top Gun -julisteessa. Vieressä Paris, Texas -elokuvan blondattu Nastassja Kinski katsoo kaihoisasti taakseen. Siellä oiristelee Kim Basinger pelkässä yöpaidassa. Kaihdinverhojen läpi paistava valo maalaa näyttelijättären seepraksi. 9 ja 1/2 viikkoa. Peilin alla mailoihinsa nojaavat Jari Kurri ja Wayne Gretzky Edmonton Oilersin paidoissa.
”Jätkät, joogaatteko te?” sanoo Essi meille.
“Näet edessäsi kaksi Lipsu Teutoria, jotka morisevat!” ähisee Kölni selällään, kädet polvitaipeiden ympäri korvissa.
”Pyrimme irrottautumaan ilmiöiden maailmasta”, puuskahdan hankalasta asennostani.
“Isot miehet, kattelisitte mieluummin vaikka naisia”, sanoo aavistuksen eteeriseksi nälkiintynyt Essi.
“Maan asukas, näemme röntgenkatseella vaatteidenne läpi”, sanoo Kölni.
Annan katseeni kiertää törkeästi himoitsemallani Essin vartalolla.
Essi punastuu ja kääntyy Kataan päin. Kata tulee luoksemme ja asentaa naamalleen ystävällisimmän hymynsä.
”Herrat Teutonit, minäkin voisin tulla teidän kyydissänne illalla kaupunkiin. Essi aikoo kuulemma ajaa.”
”Se on TeutoRI!” alleviivaan.
Luokkaamme lähestyy sodassa lottana palvellut puolitoistametrinen historian ja lakitiedon opettaja. Könyämme lattialta ylös.

14.18

Yksikerroksinen lukio on tiputettu taivaalta pellon ja hautausmaan väliin joskus 1960-luvulla. L-kirjaimen pitemmällä sivulla, 3B luokan ikkunan ulkopuolella, kasvaa mäntyjä. Mäntykasvusto laskeutuu hiekkaista rinnettä muinaisrantaan. Entinen joenmutka ja merenlahti on maankohoamisen myötä kuivunut ja kynnetty pelloksi. Sittemmin pelto on pantu pakettiin. Toisella puolen lukiota on hiekkakangas, jossa lepäilevät kuntalaisten viimeisen vuosisadan aikana edesmenneet esiäidit ja -isät. Sitä vanhemmat vainajat lepäävät joen rannassa, kirkon vieressä vanhalla hautuumaalla ja sitäkin vanhemmat kirkon lattialautojen alla.
Kirkossa oleva jättimäinen Mikael Toppeliuksen Viimeinen tuomio -maalaus herättää pelkoa jo kolmatta sataa vuotta. Kun kesäloma alkaa, maalauksen perkeleet repivät Suvivirren soidessa kuntalaisten alastomia esiäitejä kirkon lattian alle. Siellä odottavat helvetin tuliset orgiat, joissa äidit himojensa vuoksi kärvennetään. Joulukirkossa viimeistä tuomiota odotellaan kirkkomaalari Toppeliuksen pojanpojan Zachariaksen sata vuotta myöhemmin sanoittaman Julpsalmin, En etsi valtaa loistaa -kappaleen tahtiin.
Kirkon ja kunnantalon välissä on kylämuseo, jonka terassilla viimeistä tuomiota ei odoteta. Päinvastoin, rippikouluikäiset ovat löytäneet suojaisan paikan kiljun ja pussikaljan juomiseen.  Mehukattien ja kaljapussien tyhjennyttyä kylän humalainen nuoriso pyöräilee Tenttutietä ylä-asteen, lukion ja hautausmaan ohi kunnan järjestämään perjantaidiskoon monitoimitalo Jatuliin, joka on nimetty alueella asuneiden muinaisten jättiläisten mukaan.

”Mitä jos joku teini hyökkää puukon kanssa järkkärin kimppuun diskossa?” kysyy Kölni puolitoistametriseltä opettajalta. ”Mitä saa hätävarjelun piikkiin tehdä?
”Niin, missä menee hätävarjelun liioittelun raja?” kysyy opettaja ja katsoo lakitiedon oppikirjaa selailevaa Kataa, joka eräänä syysiltana ajellessamme kertoi haaveilevansa juristin urasta.
”Puolustautuminen on sallittua vasta, kun hyökkäys on välittömästi uhkaamassa tai jo alkanut”, siteeraa Kata lakitekstiä.
Ammatinvalintakysymyksessä Katan esikuva on Joyce Davenport, Hillstreet Blues tv-sarjan oikeusaputoimiston puolustusasianajaja. Viime syksyn aikana selvisi etten ainakaan minä ole Katan silmissä Frank Furillo, tv-sarjan poliisipäällikkö ja asianajajan rakastaja.
”Hätä ei lue lakia,” sanoo Kölni,”mutta Kata lukee.”
Myös Kölni on ollut kiinnostunut Katasta, mutta nyt hänen kommenttinsa vaikuttaa kohtuuttoman kitkerältä, vaikka Katalla on kaupungissa uusi arkkitehtuuria opiskeleva poikaystävä.
”Mikä on niin sanottu pakkotila?” kysyy sodassa pommitukset kokenut opettajamme. Vieressäni istuva Essi näyttää vaipuneen jonnekin kauas syyntakeettomuuden tilaan.
”Muistatko Essi?” kysyy opettaja. Essi nostaa päätään ja vilkaisee Kataa, joka nyökkää Essin edessä auki olevaan kirjaan. Essi vilkuilee nopeasti kirjan sivua ja löytää sopivan vastauksen.
”Nälkäänsä varastava ei voi vedota pakkotilaan”, lukee Essi viiden päivän vesipaaston kokemuksella.
Alkuviikosta ennustin Essille loistavaa tulevaisuutta terveys- ja hoitoalalla kun hän esitteli minulle aloittamansa vesipaaston hienouksia ja suolihuuhtelua.
”Aluksi vettä pussiin, sitten letku pyllyyn. Haluatko auttaa?” hän kysyi huoneessaan kun viimeistelin runoa hänen vieraskirjaansa.

Oma verensokerinikin on alhaalla ja lakijorina alkaa vähitellen nukuttaa. Olisi pitänyt välitunnilla ostaa räkämunkki oppilaskunnan kahvilasta, mutta se unohtui monistushässäkässä.
”Entäpä jos meinaa paleltua kuoliaaksi?” sanoo Kölni. ”Silloinhan saa vaikka murtautua jonkun kesämökkiin lämmittelemään.”
”Pakkotilanne on juuri sellainen”, sanoo opettaja. ”Korvausvelvollisuutta se ei kuitenkaan poista.”
”Entä saako kännissä viedä sydärin saaneen papan autolla sairaalaan?” kysyy Kölni.
”Pakkotilan todellisuus punnitaan viime kädessä oikeudessa, joka tarkastelee tilannetta kriittisesti”, sanoo Kata. ”Olennaista pakkotilassa on, että uhan on oltava todellinen ja ennalta arvaamaton.”
”Miettiikö kukaan tuommoista jos henki meinaa oikeasti lähteä?” kysyy Kölni. ”Tai jos muuten vaan ahistaa?”
”Syyntakeettomaksi todettu voidaan sulkea määräämättömäksi ajaksi pakkohoitoon mielisairaalaan”, sanoo Kata enemmän Kölnille kuin opettajalle.

Mietin mielisairaalaa. Jack Nicholson Yksi ensi yli käenpesän -elokuvassa. Pakkopaita ja vahvaa lääkettä suoraan suoneen. Olen nojautunut eteenpäin lakitiedon kirjan ja penaalin päälle. Silmäni menevät kiinni. Jossain taustalla opettajan ääni kuulostaa rauhoittavan monotoniselta.
”Syyntakeettomuus merkitsee kyvyttömyyttä ymmärtää syy-seuraussuhteita ja tekojen seurauksia…”
Jossain Skandinavian itäreunan taivaalla lentää punainen Saab 96 henkilöauto. Auringon viime säteet saavat avaruudessa risteilyohjuksena kiitävän auton kyljet hehkumaan tulta. Saippuakoteloksi haukutun perheautomme kuskin paikka on tyhjä. Autoa ei ohjaa kukaan. Minä istun Saabin takapenkillä ja sylissäni liikehtii alaston nainen; samanlainen, joita olen nähnyt sahan viilakopin äijien levittämillä VHS-kaseteilla.
Auton ohi vilisee tähtiä ja kuita. Nainen voihkii päälläni äänekkäästi. Naisen vaaleat hiukset on leikattu polkkatukaksi, kuin Nastassja Kinskillä Paris, Texasissa. Tai sitten se on peruukki.
Vaikka olemme avaruudessa, jostain auton ulkopuolelta, kuin megafonista, kuuluu opettajan ääni.
”Abiturientit! Auton ajaminen alkoholin vaikutuksen alaisena on kiellettyä. Alaikäiseen sekaantuminen on kiellettyä!”
Kaukana alhaalla erottuvat sisämeren rannikon matalat muodot. Aurinko on painumassa jäätyneen meren tuolle puolen, kauas horisontissa häämöttävän Ruotsin taakse. Takapenkillä sylissäni oleva nainen vilkaisee minua. Vaalean peruukin takaa paljastuvat tutut kasvot. Sehän on meidän luokan Essi, jolle on kasvanut pornahtava Paris, Texas -polkkatukka! Vai onko se Essi?
“Toisen omaisuuteen kajoaminen on kiellettyä. Suomessa täytyy käydä armeija ja opiskella insinööriksi. Mene töihin, mene armeijaan ja perusta perhe!” saarnaa opettajan ääni horteeni läpi. Saarnan taustalle ilmaantuu saksalaista marssimusiikkia. Kurotan kättäni sylissä voihkivan naisen ohi autostereoihin, jossa olisi valmiina Sielun Veljien Hei Soturit -kasetti. En yllä stereoihin. Vilkaisen sylissäni liikkuvaa naista. Vaalea Essi on muuttunut joksikin toiseksi. Äkkiä sylissäni kirmaa ikivanha puolitoistametrinen opettaja, joka on pukeutunut pacmanin keltaisen takaa-ajajan mekkoon!
”Muutu takas! Muutu takas!” karjun kauhuissani.
Marssimusiikki kiihtyy ja vaihtuu pacmanin kuolemaa enteileväksi kiihtyväksi arpeggioksi. Helmojaan heiluttavat isosilmäiset takaa-ajajat saavuttavat pacmanin.
”Vhiu, vhiu, vhiu”, viheltää pacman kuollessaan.

15.01

Aurinko on laskenut kokonaan, kun bussit hakevat viimeisiä ylä-asteen ja lukion oppilaita koulun pihalta ja kuljettavat eri puolille kuntaa. Kaikkiin ilmansuuntiin, paitsi merelle, lähteviä busseja odotetaan jonoissa. Jonot muuttuvat bussin saapuessa kymmenien henkien vellovaksi painiksi, solulimaksi, joka muljuaa kohti liikkuvaa bussia ja parhaita istumapaikkoja. Ruuhkassa jotkut ylä-asteen pojat käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja yrittävät puristella tyttöjen tissejä ja takapuolia. Tytöt yrittävät osua nyrkeillään puristelijoihin. Ne pojat, jotka eivät kehtaa puristella, ryntäävät iskusateessa entistä kovempaa bussiin.
Oppilasmassan vyöryessä liukkaalla pihalla käy usein niin, että joku kärkijoukoista painuu bussin renkaan alle ja litistyy veriseksi läntiksi jäähän. Pojista kuitenkin jopa 80 % selviää ylä-asteesta hengissä.

15.15

Koulukaverimme Pete on todennäköinen tulevaisuuden it-miljonääri. Peten isällä on valomainoksia tekevä yritys ja perhe kulkee aivan teknologian kärjessä. Pete osaa tehdä itse tietokoneohjelmia. Koulun ATK-tunneilla hän puhuu sormillaan dos-kieltä kuin basiciin langennut Niilo Yli-Vainio. Muut tyytyvät pelaamaan koneilla pasianssia tai Pacmania. Petellä on kotonaan myös Commodore 64 tietokone, mutta meitä kiinnostaa enemmän hänen huoneensa nurkassa röhnöttävä sika, jättimäinen Brother monistuskone. Sen avulla aiomme ylläpitää sananvapautta oman pienlehtemme lisäpainoksen verran.

Monistaessa huomaamme, ettei sivumäärä menekään tasan, meiltä puuttuu yksi sivu, teksti ja kuvat.
No, tehdään sitten uusi sivu.
Ei, laskuvirhe; sivuja olisi sittenkin ollut oikea määrä. Nyt meillä on yksi sivu liikaa.
”Tämä uus sivu on aivan liian hyvä jätettäväksi pois”, arvioi kiihtynyt Kölni. ”Tehdään vielä yksi sivu lisää!”
Rupeamme hommiin. Peten monistuskone alkaa piiputtaa. Koneesta kuuluu jurnuttava ääni, joka muuttuu ulvonnaksi. Nousee savua.
”Tuo kuulostaa ihan Jukka Orman kitaralta”, sanon. Epätoivoisen monistuskoneen ääni todella muistuttaa Sielun Veljien sähkökitaroiden murahtelua ja kirskuntaa.
”Teiän lehellä on paha karma”, sanoo Pete tyynesti, aukaisee koneen, korjaa paperitukoksen ja jatkaa monistamista. ”Kolmas vai neljäs jo tulessa tämän lehen painajaisissa?”
”Totuus ei pala!” julistaa Kölni ja nostaa nyrkin ilmaan, painaa katseen alas ja kuvittelee olevansa Meksikon olympialaisten palkintopallilla. Minä nostan myös nyrkkini ilmaan.
”Pitäiskö lehelle tehä oma valomainos?” Pete kysyy. ”Vai syttyiskö sekin palamaan?”
Idea on mahtava, edessä on vuoden pimein ja pisin yö!
”Ysikutosen Saabin katolle vois laittaa pituussuuntaan, etupuskurista takapuskuriin! Semmonen helevetin iso ja kirkkaasti liekehtivä mainoslogo! ” huudan. ”Vähän niinku mateen evä!”
”Totuus ei pala!” toistaa Kölni.
Sloganit kimpoilevat huoneessa. Seinälle ripustetut Samantha Fox ja Sabrina kääntelevät päitään edestakaisin kuin tennisottelussa.
”Ramboa rajalle!”
”Himo on tietoa!”
”Aktiiviseksi tekee aktiiviseksi!”
”Kuoleman pelko – Sisältöä elämään!”

Brother läähättää ja pieree lehden viimeiset sivut syövereistään. On kiirehdittävä viinakauppaan.

16.15

Kunnantalon vieressä, kuntakeskuksen ainoan yksisuuntaisen kadun varrella, on Alko. Pitkän tiskin takana vaitonaiset virkamiehet odottavat tilauksia. Jonotettuaan ensin asiakas sanoo vierasperäisen juoman nimen nopeasti ja hiljaa suunpielestään. Jos nimi on liian vaikea, juoma jää tilaamatta. Siksi otetaan yleensä jotain jonka nimi on helppo lausua. Kossu. Lippis. Myyjät hakevat tisleen tai käymistuotteen kaikkein pyhimmästä, salatusta takahuoneesta. Siellä esi-isien henget varjelevat Sorbusta ja muita valtion monopolin nektareita.
Kulman takana, Yläbaarin metallisten ritiläportaiden alla, odottelee kaksi aikuisen mittoihin vastikään venähtänyttä mopopoikaa. Helkama Raisun ja Tunturi Supersportin selässä istuvat pallinaamat olisivat ulkonäkönsä puolesta enemmän finnipuikon kuin viinin tarpeessa. Kypärät on aseteltu teinityyliin takaraivolle ja huulilla palaa vihreä Belmont. Pitempi mopopojista on Kölnin pikkuveli Vöke.
”Tuokaa meille sitä mitä te itekki juotte, siinä vihriässä pullossa” sanoo Vöke ja keräilee kolikoista ja Väinö Linnan kuvaa kantavasta setelistä 19 markan läjää.
”Tarkotat vissiin Kulkurin Valssia?” kysyn tupakoivalta mopopojalta.
”No ei ainakaan Lippistä, se on ihan kusta”, sanoo poika ja limppaa lumeen.
”Viittiikö noille hakea?” kysyy Kölni minulta.
”Oottako te tännään diskosa töisä?” kysyy Vöke.
”Ostetaan Valssit teille sillä eholla ettette tule illalla vittuilemaan sinne”, sanon klopille, joka on vaikuttanut joskus aikaisemmin ihan fiksulta.
”Me pysytään ruumishuoneen puolella”, lupaa Vöke. ”Ei kai me tultais mihinkään lasten diskoon”.

Alkossa on paljon porukkaa. Töistä päässeet ostavat juomia joulua varten. Viinakaupan jonot eivät ulotu kuitenkaan ulos, kuten viime juhannusaaton aattona. Olin silloin täyttänyt juuri 18 ja äiti sattui viereiseen jonoon. Lähdin vielä samana päivänä äidin kyydissä kohti mökkiä ja tunturin juhannusjuhlia. Pakkasin Kulkurin Valssit tiiviisti kunnalta lainatun oranssin soputeltan sisään, etteivät ne kilisisi. Mukaan hinkunut Essi lupasi tulla seuraavana päivänä bussilla suoraan juhannusjuhlille tunturiin.

16.43

Hyppään kassit kilisten sinikeltaiseen bussiin. Kuskina oleva Maukka ei kiinnitä huomiota kilinään.
Mafiaveljet-elokuvan Ray Liottaa muistuttava Maukka on naistenmiehen maineessa. Mainettaan hän ylläpitää jututtamalla ahkerasti bussiin tulevia nuoria naisia. Samaan aikaan tuo Al Pacinon siskonpoika pitää yllä koviksen profiilia poikien suuntaan. Bussihäiriköitä lyhyehkö macho pilkkaa kovaäänisesti, varsinkin silloin kun kyydissä on vain koululaisia.
Eräänä iltapäivänä joku painaa koulubussin stop-nappia jo huomattavasti ennen kuin kukaan oli jäämässä bussista pois.
”Prrrr”.
Maukka painaa jarrua ärhäkästi. Bussin käytävällä matkustavat horjahtavat vaarallisen näköisesti. Bussi pysähtyy. Maukalla taitaa olla huono päivä.
”Bussi ei jatka matkaa, ennen kuin napin painaja poistuu bussista”, kuuluu Maukan tuomio. Hiljaisuus laskeutuu bussiin. Oliko kukaan edes painanut stop-nappia? Oliko se vahinko? Tunnelma kiristyy hetki hetkeltä piinaavammaksi. Lopulta eräs yläluokkien Jari päättää laukaista tilanteen.
”Vittu, minä lähen.”
”Mutta, ethän nää painanu sitä nappia?” kuiskaa vieruskaveri.
Jari nousee penkiltä bussin takaosasta.
”Miksi se lähtee, vaikkei painanut sitä nappia?” kaikuu äänetön kysymys bussiin muodostuneessa tyhjiössä.
Jari kävelee vaitonaiseksi heittäytyneen Maukan ohitse taakseen katsomatta ja hyppää bussista pientareelle.
Bussi lähtee taas liikkeelle, mutta kaltoin kohdeltujen kapinamieliala kytee bussissa. Kun bussi kääntyy kylänraitille ja eteen avautuu E-myymälän ikkuna mainoksineen, koko vihasta tirisevä koululaisjoukko kokee yhteisen, samanaikaisesti välähtävän oivalluksen. Kaupan ikkunaan on tekstattu suuri keltainen makkaramainos. Kaikki alkavat hokea yhteen ääneen mainoksen tekstiä, kuin taivaalta laskeutunutta mantraa:
”Maukasta makkaraa, maukasta makkaraa…”

Keidasbaari on vastapäätä uutta työväentaloa. Kun olin kahdeksannella, Keidas tunnettiin vielä nimellä Johannan Grillibaari. Iltapäivisin baarin vetonauloja olivat mallasjuomien lisäksi flipperi ja kolikoilla toimiva Galaxians avaruuspeli. Hakkasin flipperiä tuntikausia ja välillä kokeilimme kavereiden kanssa Galaxiansia. Taustalla soi Jaakko Tepon Työttömän laulu. Tännään minä onnellinen oon. Kun nuorin poika piäsi kortistoon.
Kävin samaan aikaan rippikoulua, mutta Galaxiansista omaksuin itämaisen ajatuksen kuoleman jälkeisestä elämästä ja sielunvaelluksesta. Jos pelaa hyvin, jos saa pisteitä eikä menetä elämiänsä, voi päästä seuraavaan avaruuteen. Ja jos edelleen pelaa hyvin ja välttää turhat kuolemat, pääsee taas seuraavaan, uuteen avaruuteen. Ja niin edelleen, niin kauan kuin alkuperäisiä ja pelissä tienattuja uusia elämiä riittää.
Vaati kovaa harjoitusta ja itsekuria päästä uusiin avaruuksiin kiihtyvässä tulituksessa, aina vain kaameampien otusten vainotessa. Milloinkaan ei ehtinyt kehittyä niin hyväksi, että olisi päässyt pelissä loppuun saakka. Ja jos olisi kehittynytkin, mitä siellä kaikkien avaruuksien takana olisi odottanut? Hiljalla ja minulla on kaksitoista lasta. Kahdestoista kortistossa Jahvetti on vasta.

Bussi pysähtyy kylänraitille keltaisten kerrostalojen eteen. Kerrostaloja vastapäätä oleva kauppa on lopetettu. Saunamäen sinivihreä puuaita on vielä pystyssä. Viisivuotiaana pulkkailin keltaisen kerrostalon pihalta mäkeä alas, tietä ja vaaleanvihreää aitaa kohti. Yöllä oli satanut reilusti lunta. Pulkka ei kulkenut hangessa, mutta polulla sai kovat vauhdit.
Täysosuma; suhahdin kävelypolun lumeen muodostamaa ränniä pitkin aidan portista vauhdilla ulos kylänraitille.
Huti; täydessä lastissa ollut jättimäinen tukkirekka ehti niukasti mennä edestä ja vauhtini riitti juuri (ja juuri) ennen seuraavaa rekkaa tien yli vastapäisen kaupan pyörätelineeseen saakka. Kops. Elämiä oli jäljellä.

Äitini oli tullut sihteeriksi kylää hallitsevan sahalaitoksen konttorille. Isälle löytyi koneasentajan hommia. Minut laitettiin lastenkotiin ja kuten kaikille muillekin kylän lapsille, kainalooni tatuoitiin sahan hammaspyörää ja petäjää pelkistävä logo. Vanhassa inkeriläismallisessa työläisasuntotalossa pidettyä päiväkotia sanottiin lastenkodiksi. Sukujuhlissa tädit ja serkut katsoivat pitkään, kun kerroin viettäväni arkipäivät lastenkodissa. Tatuointia en heille näyttänyt.
Viihdyin lastenkodissa. Oli aurinkoinen kevätpäivä. Maa vilautteli lanteitaan lumen alta ja purot alkoivat virrata pihamailta kohti suurempia vesiä. Minulla ei ollut muodikkaita leveälahkeisia housuja, kuten tarhan kauneimmalla tytöllä, vaan joka sään enstex-housut. Sisällä pienemmät lapset nukkuivat vielä päiväunia kankaisissa sängyissä ja vähän isommat repivät vessassa maitohampaita ikenistään. Me isommat leikimme jo ulkona, kun minun hetkeni koitti. Kaunottaren liehuvat farkunlahkeet juuttuivat jopon kettingin väliin. Osasin oikean tekniikan. Sain lahkeen irrotettua. Se oli minun hetkeni hänen suosionsa paisteessa.
Juuri sillä samalla hetkellä kun kauneimman tytön suosion aurinko paistoi vain minulle, kevätauringon sulattama vesipisara tipahti räystäältä ja valui kaivamaani puroa tekoaltaaseen, jonka olin tarhan pihalle padonnut. Tytön kauneudesta huumaantuneena kompastuin rakentamaani patoon ja kaaduin kyljelleni altaaseen. Pato meni rikki, mutta se räystäältä tippunut vesipisara pääsi jatkamaan matkaansa ojien kautta Perämereen. Sieltä Itämerelle ja Tanskan salmien kautta kauas valtamerille ja Afrikkaan.
Enstex-housuni olivat märät ja pihan kauneimman tytön suosion aurinko äkkiä pilvistymään päin. Ymmärsin että tämä jäisi tähän. Mutta mitä siitä? Jossain Madagasgarin rannikolla se minun altaani vesipisara liimautuisi Jac Cousteaun otsaan juuri, kun hän olisi nousemassa sukelluspuvussaan merestä ylös Calypso-alukselleen!
Kärjistyvä kriisi laukesi tehtaan pillin kylän yllä raikaavaan ujellukseen. Äidit ja isät lähtisivät töistä nyt. Kylän koirat ulvoivat pillin mukana. Tyttö haettaisiin kotiin ennen koirien rauhoittumista. Pian äiti tulisi noutamaan minutkin valkoisella Volvo Amatsonillamme. Menisimme kaupunkiin katsomaan ensi-iltaan tullutta Herra Huu -elokuvaa.
Äiti oli lukenut minulle Herra Huu -kirjaa ääneen iltaisin. Toista osaa luin jo itse. Amiraali Kaljamaha oli suosikkini. Herra Huu -elokuvan ohjaajan vaimo oli äidin entinen työkaveri. Minäkin olisin päässyt mukaan siihen elokuvaan, jota kuvattiin edellisenä kesänä Koillis-Lapissa. Kävimme lomareissulla kuvauspaikalla, mutta en halunnut jäädä sinne, koska halusin päästä kalastamaan harreja Oulankajoelle. Taisi olla, että pelkäsin niitä kuvausryhmän hippejä ja että ne muut lapset ovat paikallisia koviksia tai tulevia pääkaupunkilaismulkkuja.

16.56

Kyläpostin pihalla telineessä minua odottelee polkupyörä. Pyöräilen ensin veneveistämön, sitten vanhan punaisen koulun ohi, ja vielä jääkauden muovaaman Niitynmäen moreeniharjanteen yli. Vanhan lastausrenkaan talon jälkeen kurvaan pihaan, jossa punainen Saab 96 kertoo vanhempien saapuneen jo töistä. Jos tietä jatkaisi, tultaisiin kalasatamaan ja jokisuun aallonmurtajalle.
Kesällä ennen kouluunmenoa, juuri kun olin täyttänyt seitsemän, pari vuotta vanhempi kaverini houkutteli minut onkireissulle. Ajoimme pitkäistuimisilla pyörillä keltaisilta kerrostaloilta soratietä kalasataman aallonmurtajaa kohti. Pyörän sarvesta roikkui K-valinnan muovipussi, jossa oli matopurkki ja mehua. Toisessa kädessä pidin kolmeen osaan taiteltua rytivapaa. Telakan rannan kohdalla kiihdytimme vauhtia, koska sisämaan puolella oli maankohoamisen myötä soistunut vanha satamajärvi. Sen petollisen upottavassa keskustassa törrötti epäonnisen Kurtin hevosreen aisa. Kurtti oli jossain loppusyksyn lumipyryssä ajanut sulaan satamajärveen ja hukkunut yhdessä hevosensa kanssa. Tapahtumasta todisti edelleen suossa pönöttävä harmaa keppi. Paikalla myös kummitteli.  Olimme lukeneet liian monta Shokki-sarjakuvalehteä tai pelanneet liikaa spiritismiä. Paikan nimi, Kurtinhauta, herätti kauhua.
Paras onkipaikka oli iso littana kivi aallonmurtajan meren puolella, rummunsuun joelle viistävällä sivulla. Kaveri väitti, että horisontissa näkyvä majakka on lähes Ruotsin rannikolla. Joka tapauksessa paljon, paljon kauempana kuin Hailuoto. Kirkkaana päivänä saattoi majakan takaa näkyä se seuraava majakka ja oikein selkeällä säällä saattoi nähdä tarunhohtoisen kolmannen majakan. Rannaton horisontti hohti lupauksiaan siellä jossain isommaksi kasvamisen takana odottelevasta tulevaisuudesta. Kaukaiset majakat olivat seuraavia avaruuksia, tuntemattomia uusia tasoja elämän videopelissä.

17.02

Huoneessani panen stereoista radion päälle ja rötkähdän sängylle. Radiossa on kaksi kanavaa. Ylen Rinnakkaisohjelman Rockradiossa Tero Liete käy illan keikkoja läpi. Emme aio mennä Kölnin kanssa tänä iltana keikoille, vaikka Juliet Jonesin Sydän esiintyisikin Rattori-lupilla. Ikäraja on sinne perjantaisin 19. Oksanen tunnetaan tiukkana ja tylynä portsarina, eikä meillä ole edes väärennettyjä papereita.
”Sielun Veljet – Padasjoki, Kauko Röyhkä ja Narttu –  Jyväskylä, Garbo – Nivala, Popeda – Kaavi, Tanna – Lapua ja Stalker, sehän tulee… Pattijoelta”, lukee radioääni keikkakalenteria.
Huoneeni seinällä on vanhoja julisteita. Kirjahyllyn kirjojen takaa kurkkivat vanhat Suosikin julisteet, joissa Eppu Normaali elvistelee uima-altaassa ja Pelle Miljoona on lavalla vanginpuvussa. Kaverien reissuiltaan lähettämät postikortit täyttävät ikkunan edessä olevaa kirjoituspöytää vierustavan seinän. Seinän yhdessä nurkassa on ainakin kymmenen viime kesänä Tukholmasta minulle lähetettyä Puss och Kram -korttia. Ruotsiin kesätöihin lähtenyt Judotyttö on kuitenkin jo kaukaista historiaa. Enää ei juuri kirpaise. Kovin paljon. Tai, jos ei ajattele.

Kaivan kaapista pilkkikilpailusta voittamani mikroskoopin ja enon vanhan ilmakiväärin vierestä pussihousut, joiden nimi on Abdul. Ne teki minulle kaverini Pate, vanhempi punkkarityttö, joka on nyt lähtenyt lukion jälkeiseksi talveksi kansanopistoon.
Edellisenä talvena Pate seurusteli Venäläinen kantoraketti -yhtyeen tyypin kanssa. Poikaystävä oli mukana, kun kävimme Rysä-klubilla Sielun Veljien keikalla. Ennen keikkaa pesäpalloilijoiden hallinnoimalla urheilutalolla pyöri disko. Me istuimme autossa odottamassa keikkaa, joimme Kulkurin Valssia ja kuuntelimme Venäläisen kantoraketin treenikämppänauhoituksia. Kasettimankkanauhoituksen kolkko treenikämppäsoundi toi mieleen berliiniläisen Einstürzende Neubauten -yhtyeen.
Olin pettynyt, kun Venäläisen kantoraketin myöhemmin ilmestynyt esikoisalbumi ei kuulostanut enää ihan niin teollisuusmeteliltä. Paten mielestä taas Sielun Veljet meni pilalle siinä vaiheessa, kun soitosta alkoi saada selvää ja sitä pystyivät kuuntelemaan muutkin kuin kovimmat punkkarit. Minua se ei haitannut. Riparilla minulla oli omatekoinen Motörhead-paita, vaikka oikeasti kuuntelin sen kesän Simon & Garfunkelin herkkää kokoelmaa.
Vedän Abdulit pitkien kalsareiden päälle, vuoden pisin yö jäätikköerämaan reunalla tulisi olemaan arktisen kylmä. Otan yhden Kulkurin Valssin koulureppuna käyttämästäni pilkkirepusta ja sovitan sitä vaarilta perityn lyhyen sarkaisen ajurintakin povitaskuun. Se painaa rintaa ja pullottaa hassusti. Laitan pullon takaisin Lipsu Teutori -lehtien kaveriksi reppuun.

17.35

Olohuoneessa isä on jo pikkujoulutunnelmissa, erä- ja kalakerhon juhlat odottavat. Triple Sec -pullo vahtii isäntänsä onnea sohvapöydän jalan vieressä. Bodauksen maailmanmestarin mukaan nimetty koiramme Kike nukkuu sohvan jalkopäässä.
”Joutaako auto lainaan?” aloitan. ”Järkkärinhommia diskossa. Sen jälkeen käydään ehkä kaupungilla.”
“Tankissa on oltava aamulla bensaa!” ilmoittaa isä valtaistuimeltaan.
”Joo, tietenki”, totean nöyränä hänen armolleen.
”Siellä on akkukaapelit perällä, jos hyytyy pakkaseen. Naisten lämmitysjohto sulla onkin aina mukana!” sanailee isä, nappaa pullon ja ottaa naukut. ”Lähteekö tyttöjä kyytiin?”
”Joo, työkavereita saattaa.”
”Näin pikkujouluaikaan olisi varmaan hyvä antaa pojalle ehkäisyvalistusta!” innostuu liköörinhilpeä isä ja vilkaisee pesuhuoneen peilin edessä pikkujouluihin valmistautuvaa äitiä.
“Siemensyöksyn sattuessa suuntaa siitin peräaukkoon!” riemuitsee isä, ottaa toisen ryypyn ja heilauttaa ilmassa kaksi ja puoli -sormiseksi työtapaturmassa sahan jälkikäsittelylaitoksella typistynyttä vasenta kättään.
”Nakkaappa meidät lähtiissäs samalla pikkujouluihin”, sanoo äiti pesuhuoneesta tullessaan.
”Mun pitää olla kuudelta jo järkkärinä”, sanon. ”Pitäis varmaan ihan just lähteä.”
”Huomasitko muuten, lintulaudalla oli pitkästä aikaa pähkinänakkeli?” sanoo äiti. ”Niitä ei oo näkynytkään moneen vuoteen.”

17.44

Laitan 80-lätkän paikalleen takaikkunalle ja istahdan Saabin etupenkille. Merenlahden toiselta puolen, saha-alueelta, kuuluu etäistä hukkuneiden, elämän ja kuoleman välitilaan jääneiden meriraukkojen kiljuntaa.  Isä ja äiti kiirehtivät juhlavaatteissa Saabin kyytiin.
”Jälkikäsittelylaitoksella on hihina jumissa”, sanoo koneasentaja-isäni tehtaalta kantautuvasta ujelluksesta. ”Toivottavasti ei pala poikki just kun on pikkujoulut.”
Suuntaan Saabin kohti kylän keskustaa ja siellä sijaitsevaa 1930-luvulla  suojeluskuntataloksi rakennettua Kerhotaloa. Jätän vanhempani talon eteen ja käännän auton talon vierelle auratussa syvennyksessä. Vaalean vihreän puurakennuksen takana on urheilukenttä, joka on alkanut pusikoitua. Vielä muutama vuosi sitten pelasimme siinä jalkapalloa ja potkimme rankkareita sahan satamaan lastauksen ajaksi ankkuroituneiden laivojen merimiesten kanssa.
Työnnän kasetin mankan pesään. Väännän volumet täysille. Sielun Veljien  L’amourha-levyn aloittavan Peltirummun komppi lähtee jytkyttämään. Kurvaan Saabin kirkonkylää kohti. Painan kaasua. Kotikylä jää taakse. Omakotitalojen savupiipuista nousee pystysuoria patsaita. Maasto kumpuilee, korkeampien harjanteiden väliin jäävät notkelmat täyttyvät keväisin vedestä. Ne ovat kuivuneita joenuomia, putaita, joissa on virrannut aikoinaan vesi. Olemme muinaisella delta-alueella. Täällä elämä on saanut alkunsa jättimäisen hauen kudusta.

L’amourhan kolmosbiisi loppuu juuri, kun käännyn monitoimitalon takapihalle parkkiin. Pihalle on jo kerääntynyt nuorisoa odottelemaan diskon ovien aukaisua.

18.00

”Cheri cheri lady… tervetuloa pikkujouludis-COON!!!” spiikkaa DJ Sakke, kuin Keke Rosbergin Mercedes Monzan lähtökiihdytyksessä. Alataajuuksien valtias suuntaa kaiuttimet kohti kolmiomaista diskosalia, sen tanssilattian magiaa palvovaa ylä-asteikäistä yleisöä. Modern Talkingin hitti imee parketin keskustan täyteen hillitysti tamppaavia tyttöjä, jotka asettavat laukkunsa kasaan muodostamansa ympyrän keskelle. Pojat nojailevat keltaiseksi maalattuihin metallisiin porraskaiteisiin tai näyttämön reunaan. Näennäisen välinpitämättöminä he seuraavat kuinka nuorten naisten askeleet tikkaavat viileästi saksalaisen tanssimusiikin tahtiin. Askel viereen, askel viereen, älä erotu joukosta. Erotu joukosta. Älä erotu.
Poikien suunpielistä valuu kuola, mutta se ei johdu hormonitoiminnasta. Ylähuulessa pojottavaa nuuskaa tai siitä valuvaa nuuskanestettä ei kärsi nielaista. Välillä täytyy kiirehtiä vessaan limppimään ja vaihtamaan Ettan tai Grow uuteen. Käytetty nuuska heitetään roskiksen sijasta vessan valkoiseksi maalattuun kattoon, jonne ruskea pökylä jää pysyväksi muistomerkiksi.
Jotkut ovat yrittäneet juoda ennen diskoon tuloa pussikaljaa kylämuseon terassilla, kaukalon vaihtoaitiossa tai ruumishuoneen takana. Hankeen jemmatut kaljat ovat pakkasen alijäähdyttämiä ja imaisevat itsensä hileiseen jäähän, kun  kruunukorkkinen pullo aukaistaan.
Nolla-asteisen oluen humalahakuinen juominen vaatii luonnetta. Ja pakkotilanteessa sitä pohjoisen teineiltä löytyy. Veltot ja laiskat eivät pääse känniin. Tytöt juovat Light Beeriä etteivät lihoisi, pojat Lapin Kultaa kuten isänsä. Varttuneemmat teinit, kuten Kölnin pikkuveli Vöke, ymmärtävät jo juoda väkevämpiä.
Minun ja Kölnin kulutustottumusten ansiosta Kulkurin Valssi -valkoviini on levinnyt nuoremman väen keskuuteen. Makiaa ja halapaa, heleppo juua. Mennee päähän ku pipo.

18.45

”Tästä saa kuitenkin sen 24 markkaa tunti”, sanon Kölnille, joka pitää nyrkkiraudalla uhonnutta isoa kahdeksasluokkalaiskarjua kiinni käsistä, minä toisesta päästä. ”Kun koko illan palkka on 128 markkaa.”
”Pressiteekissä julkaistusta runosta ei saa kuin 19 markkaa”, toteaa Kölni maakuntalehden nuortenpalstan palkkiopolitiikasta.
”Eikö pitkästä jutusta saa 27 markkaa?” kysyn samalla, kun parannan otetta maassa rimpuilevan teinin jaloista.
”Joo, mutta niitähän on vaikeampi saada lehdessä läpi”, sanoo Kölni ja tiukentaa otettaan häiriköstä. ”128 markkaa jaettuna viidellä vai kuudella… montako tuntia me täällä ollaan?”
Seiskaluokkalaiset tytöt ovat juorunneet järkkäreinä työskenteleville Essille ja Katalle, että poikien vessassa tyyppi uhkailee nyrkkiraudalla ja sanoo tappavansa kaikki.
Nostamme kahdeksasluokkalaisen käsistä ja jaloista ilmaan.
Monitoimitalon vastaava nuoriso-ohjaaja tulee auttamaan. Nasseksi kutsuttu naispuolinen bodauksen harrastaja on hankkinut pätevyytensä Peräpohjolan opiston nuorisotyölinjalla.
”Saatteko te heitettyä sen ulos?” kysyy Nasse ja menee aukaisemaan ovea edeltä.
”Kyllä se tuntipalkka on enemmän kuin 24 markkaa tunti”, miettii Kölni, kun pakkanen monitoimitalon tuulikaapissa iskee höyryten naamaan.
”Saatanan saatana!” huutaa kahdeksasluokkalainen.
”Jos työtunteja on viisi”, sanoo Kölni ja tiukentaa otettaan kahdeksasluokkalaisesta, ”ja illan kokonaisansio on 128 markkaa.”
”Pitkää matikkaa” sanon, kun pääsemme ulos Nassen aukaisemasta ovesta.”Tuntipalkan täytyy olla 25 markkaa ja pennejä päälle.”
”Laskekaa varovasti”, sanoo Nasse. ”Ettei sille satu. Poliisit hakee sen kohta.”
Laskemme teinin hangelle.
”Voi vittu, soitittako te polliisit?” huutaa kahdeksasluokkalainen noustessaan. ”Kotona tullee vielä tavallista kovempaa turpaan!”
Kahdeksasluokkalainen säntää pakomatkalle hautausmaata kohti, lumiseen metsään. Ruumishuoneen suunnalla kiiluu kymmenien belmonttien tuli. Hattivatteina hohtavat oranssit hehkut muistuttavat tupakkamerkin sponsoroiman pienileukaisen yksinpurjehtijan maailmanympärysmatkasta.
”Menköön, kyllä tuosta vielä kelpo metallimies kasvaa”, sanoo Nasse katsellessaan kahdeksasluokkalaiselta takavarikoitua nyrkkirautaa, ylä-asteen metallityötunnilla rakkaudella ja tuskalla hitsattua kotitarvekalua.
”Tuntipalkka on 25 markkaa ja 60 penniä”, sanoo Kölni saatuaan laskutoimituksen päätökseen.

19.27

Pahimmat känniläiset on heitetty diskosta ulos. Pikaisesti ennen sisäänpääsyä juotujen jäisten kaljojen ja viinin aiheuttama nousuhumala on kääntymässä laskuksi ja tunnelma diskossa tasaantunut. Rohkeimmat pojat hakevat varhaiskypsimpiä tyttöjä hitaille. Vielä pikkutytöiltä näyttäviä ei haeta. Partneritta jääneet huokaisevat ja ostavat suruunsa kahviosta irtokarkkeja. Heidän aikansa tulisi myöhemmin, kun varhaiskypsät olisivat jo rupsahtaneita, väsyneitä teiniäitejä.
Ujot pojat, ne jotka eivät vielä uskalla hakea tyttöjä hitaille, työntävät kolikkoja Space Invanders -videopeliautomaattiin. Jotkut heistä ovat pelissä todella taitavia. Selvittävät kentän toisensa jälkeen ja pääsevät uusille kentille, uusiin avaruuksiin. Onko heistä kukaan koskaan päässyt pelin loppuun saakka? Tietävätkö he mikä siellä heitä odottaa?

”Lähetkö tanssimaan”, kysyn Essiltä, kun Alphavillen Forever Young pyörähtää käyntiin DJ Saken diskonkäheällä spiikillä. Edellisenä talvena kuuntelimme laulua ovet auki autostereoista venesatamassa. Talviteloille nostettujen purjeveneiden ja kalastusalusten keskellä kappaleen syntetisaattoritorvien taivaalliset fanfaarit tuntuivat aitoja todellisemmilta, kun tähdet tuikkivat pakkasessa.
So many adventures couldn’t happen today. So many songs we forgot to play. So many dreams swinging out of the blue. We let them come true.
Huomaan Kölnin juttelevan jotain Katan kanssa. Ennen kuin Kata löysi arkkitehtiopiskelijapoikaystävänsä, olimme molemmat Kölnin kanssa kiinnostuneita hänestä. Kata varmaankin arvioi, analysoi ja laski pisteemme. Kesäreissulla menimme porukalla telttailemaan järven rantaan, mutta lopuksi sekoilimme ja painimme Kölnin kanssa aamuyöstä suolla. Syvällisyyskertoimemme eivät nouseet Katan laskelmissa kyllin korkealle. Tuleva juristi ja EU-diplomaatti ei kelpuuttanut meistä kumpaakaan.
”Voihan sitä kaverin kanssa tanssia”, sanoo Essi ja ottaa olkapäistäni kiinni. Minä otan kiinni vyötäisiltä lantion kaarelta, mutta pidän etäisyyden säädyllisenä. Muutama litra savukoneen sitruunanhajuista ilmaa jää väliimme. Onkohan savukoneessa samaa sitruunanhajuista spriitä kuin monistuskoneissa?
”Jone olis täydellinen, jos se olis vähän pitempi”, sanoo Essi, ennen kuin saksalaiskommunistien hitti ehtii huumaavaan kertosäkeeseen.
”Pitempi? Siis mistä kohtaa?”
”Älä viitti, sillä on täydellinen vartalo.”
”Miten se voi olla täydellinen, jos se on liian pieni?” piruilen ja mietin Essin painijapoikaystävän lihaksikasta kreikkalaisen jumalan vartaloa.
”Ajattelepa, jos se ois kymmenen senttiä pitempi”, spekuloi Essi. Mietin Essiä ja jättikyrpäistä painija-adonista. Kevyt mustasukkaisuus raapaisee jostain, muistan kesäyön Essin kanssa soputeltassa. Koetan pysytellä tyynenä.
”Sinä halakiaisit.”
”Älä viitti. Mieti, se olis liian täydellinen, en varmaan kelpais sille, kun kaikki naiset jonottais sen luokse.”
”Eikö se oo sitte hyvä näin?”
”No, on se hyvä näinki”, sanoo Essi ja puristaa olkapäistäni ja katsoo tanssilattian reunalle.
”Katoppa tuota kiltsiä tuolla”, sanoo Essi ja nyökkää salin reunaa kohti. ”Se on ihan kiimassa sinuun.”
Katson tanssilattialta kahvioon johtaville portaille. Tyttöjoukon keskellä sievä tyttö kääntää katseensa pois ja sitten äkkiä katsoo takaisin ja kääntää katseensa uudesta pois. Alkaa sitten jutella vieressään seisoskelevalle tyttökaksikolle. Vaalea polkkatukkainen muistuttaa vähän Nasstasja Kinskiä Paris, Texas -elokuvassa.
”Tuo Terhi on nyt mulle mustasukkanen”, sanoo Essi hymyillen, ”pitäiskö sun hakea sitä tanssimaan?”
”Hei, se on korkeintaan viistoista”, sanon.
”Se oli ihan sun fani jo toissa kesänä siellä leirillä missä oltiin ohjaajina”, sanoo Essi minua leirillä joka paikkaan seuranneesta Terhistä.
”Minä kyllä tykkään vähän kypsemmistä naisista.”

20.20

Juomme kahvia nuoriso-ohjaajien toimistossa. Bassarin loputon jytke kuuluu seinän takaa. Pian olisi illan viimeisten hitaitten aika.
”Tämä teidän lehti on aivan kauhea”, sanoo vastaava nuoriso-ohjaaja Nasse. ”Eihän tätä voi lukea! Alkaa oksettaa.”
”Et vissiin ole gonzojournalismin ystävä”, sanon samalla kun heittelen renkaita lasten viisisarviseen tarkkuusheittoleluun. Pisteitä on tarjolla kymmenestä viiteenkymmeneen.
”Pojilla on tainnut olla hiukan paineita”, sanoo Kata. ”Ylioppilaskirjoitukset ja kaikki!”
”Ei kyllä ahista yhtään”, sanoo Kölni ja heiluttelee lattialla ikkunan alla patteriin nojaavaa kassiaan. Kassista kuuluu kilahdus, kun kaksi Kulkurin Valssi -pulloa osuu toisiinsa. ”Ja kohta ahistaa vielä vähemmän.”
Essi tulee ovesta toimistoon.
”Hyvältä näyttää. Ei löytyny sammuneita vessasta eikä näyttämöverhon takaa”, sanoo Essi.
”Otahan kahvia”, sanoo Nasse, joka on saanut lempinimensä Hanoi Rocksin kitaristilta Nasty Suicidelta, vaikka luulee saaneensa sen näyttelijä Nastassja Kinskiltä. Ankara bodaaminen on kovettanut Nassen piirteitä Nastassjaa kulmikkaammiksi ja perjantai-illan sotamaalauksessa Hanoi Rocks -kitaristi on kieltämättä lähempänä, kuin Kissaihmiset ja Paris, Texas -elokuvien tähti. John Irvingin kirjaan perustuvan Kaikki isäni hotellit -elokuvan karhutytön roolista puhumattakaan. Minulle Nastassja Kinski on syy suunnitella elokuvaohjaajan uraa. Ainoa syy.
”Kahvi kyllä maistuis”, sanoo Essi. ”Pitkästä aikaa.”
”Se on tehokas se vesipaasto”, sanoo Nasse. ”Joko oot aloittanu syömisen?”
”Vähitellen, ei kärsi liikaa aluksi hotkia”, sanoo Essi.
”Ei oo välttämättä terveellistä se paastoaminen”, sanoo Kölni, jolle rasvaprosenttien mittaus on tullut maajoukkueleireillä tutuksi. ”Rasvakudoksiin kertyneet ympäristömyrkyt ja lisäaineet pistää parina ekana päivän kehon myrkytystilaan.”
”Siinähän se paska sitten lähtee”, sanon minä.
”Kolmantena päivänä tulee tosi hyvä olo”, sanoo Essi.
”Ylösnousemus!” sanon.
”Jos jää henkiin”, lisää Kölni, ottaa heittorenkaat minulta ja alkaa heitellä niitä keskittyneesti.
Heti ensimmäinen osuu ristin keskelle, viidenkymmenen pisteen tappiin. Ojennan Essille pahvimukin.
”Meinaatte vissiin lähteä kaupunkiin?” sanoo Nasse, kun Essi painaa ison termoskannun kantta ja kahvi lorisee mukiin.
”Tarvitko kyytiä?” kysyn Nasty Suiciden näköiseltä naisbodarilta.
”Kaverit hakee. Kuntosalin pikkujoulut Narrissa.”
”Ja illalla Holviin jatkoille?” kysyy Kölni. ”Kärppäjahtiin?”
”Voipi olla”, sanoo Nasse.
Seinän takana biisi vaihtuu. Taitaa olla se viimeinen hidas.
”Oletteko koskaan miettineet”, kysyy Kata,”kumman näköisiä olette enemmän?”
”Kumman näköisiä?” sanoo Kölni.
”Äidin vai isän?” jatkaa Kata. ”Siitä on tehty tutkimus.”
”No?”
”Esikoistyttäret ovat isiensä näköisiä”, sanoo Kata.
”Niin?”
”Niin kuin minä ja Essi.”
”Väitetäänhän kans, että naiset rakastuvat isänsä näköisiin miehiin”, sanoo Nasse työpisteeltään toimistopöydän takaa.
”Olen kuullut tuon”, sanoo Kata. ”Taustalla on ilmeisesti piilotajuinen olettamus siitä, että isännäköinen mies myös käyttäytyy kuin isä.”
”Miksi naiset sitten rakastuu renttuihin?” puuttuu puheeseen Essi kahvimuki kädessään.
”Isänsä näköisiin renttuihin?” kysyn minä.
”Siis vaikka, jos isä ei oo juoppo?” jatkaa Essi.
”Haluaako nainen että se oma renttu käyttäytyy kuin oma isä?” sanoo Kölni.
”Minkä näköisiä ne teidän isukit oikein olikaan, Essi ja Kata hei!” kysyn. ”Onko mulla mitään toivoa?”
”Et oo kyllä yhtään meidän iskän näköinen”, sanoo Essi. ”Mutta sun isä on kyllä hyvännäköinen.”
”Ai mun?” Mietin parrakasta isääni, joka urheili nuorempana.
”Kyllä! Isäsi on ehdottomasti parhaan näkönen isä meidän kaveripiirissä”, innostuu Kata.
”Nyt rupes kiinnostamaan!” kiusoittelee yli puolen välin kolmeakymppiä punnertanut Nasse.
Tanssilattialla, toimistohuoneen ulkopuolella, slovari vetelee viimeisiään. I Want To Know What Love Is? Ehkä jotkut ovat tänä iltana päässeet musiikin ja toisen ihmisen läheisyyden myötä hiukan lähemmäs vastausta.
”Meinaatteko että esikoistytöt, jotka ovat isänsä näköisiä”, kokoaa Kölni ajatusta, ”ja etsivät isänsä näköistä miestä, etsivätkin itsensä näköistä miestä?”
”Aamulla kun herää, luulee kattovansa peiliin!” sanon. ”Ihmettelee vaan omalle naamalle ilmestynyttä helevetinmoista parransänkeä!”
Seinän takana tanssilattialla biisi loppuu. DJ Sakke kiittelee viimeisillä äänen rippeillään yleisöä ja toivottaa käheästi hyvää joulua.
Lähdemme keräämään ruumiit ja ajamaan henkiinjääneet talosta ulos. Sitten talo pannaan kiinni.

20.50

Vaikka pakkasta on −20 astetta, pilluralli höyryää kuumana monitoimitalon pihalla. Toyotat, ladat ja datsunit kaasuttelevat, tekevät kässärikäännöksiä ja vetävät suteja jäisellä parkkipaikalla. Seiskaluokkalaiset pojat osallistuvat miehuuskokeisiin; ottavat kiinni liikkuvien autojen takapuskureista ja liukuvat kyykkyasennossa  autojen perässä. Joku kaatuu, lyö päänsä jäähän ja tielle jää vain litteä verinen läntti.
Peltosen liikenteen sinikeltainen bussi ajaa parkkipaikalle. Poikalauma säntää bussin takapuskuria kohti, mutta heidän pettymyksekseen bussi hiljentää pysäkille, jossa kunnan etelälaidan nuoriso odottelee palellen diskoilijoille järjestettyä kunnallista bussikuljetusta.
”Miten te kehtaatte kulkea sillä, kun sillä on semmonen nimi?” kysyvät kirkonkylän jääkiekkoilijapojat tytöiltä, jotka jäävät odottelemaan kylmissään bussin paluuta kunnan eteläosista ja matkaa itäosien kautta pohjoisreunan sahakylälle.
”Sehän on köyhien kuljetus!” ilakoivat kirkonkylän pojat.
Muutama vuotta aikaisemmin sahakyläläisiä olisi haukuttu vielä kommareiksi ja kirkonkyläläisiä porvareiksi, mutta maailma on muuttumassa. Urheiluseurojen liittorajat ja vasemmisto-oikeisto akselit ovat nuorison keskuudessa jo muinaisjäänteitä. Kaikki tanssivat nykyään saman diskon parketilla, kunnan verovaroin kustantamassa yhteisessä monitoimitalossa.

21.10

Perheemme punainen Saab 96 vm. 1976 etuveto 1.5 l on ollut diskon takapihalla roikan päässä lämmityksessä ja hörähtää käyntiin ensimmäisellä.
”Tässä on rattivaihteet”, sanon Essille, joka on tulossa kuskin paikalle. ”Etuveto. Jos meinaa perä heittää, painat vaan kaasua niin oikenee.”
Änkeämme Kölnin kanssa takapenkille ja kaivamme ensimmäiset Kulkurin Valssit repuista. Viinipullojen kierrekorkit aukeavat narahtaen. Vedämme pitkät huikat juomaa, joka on ässehtinyt nuorisotoimiston patterin vieressä lähes ruumiinlämpöiseksi. Lipsu Teutorin uusintapainoksen lisäksi repuissamme odottavat vielä toiset pullot tätä 13 prosenttista Alkon pullottamaa kotimaista valkoviiniä.
”Lipsu Teutorin pikkujoulut alkavat nyt!” sanon ja kaadan suuhuni lisää valkkaria.
”Elämä on taistelua hyytymistekijä 8:aa vastaan!” julistaa Kölni ja iskee nyrkin ilmaan. Liike pysähtyy auton sisäkattoon. Tumps.
Tumps, tumps.
Joku koputtaa auton kattoa ja jäistä ikkunaa myös ulkopuolelta. Etupenkille vänkärin paikalle istuutunut Kata ei näe jääkukkien läpi koputtajaa, joten hän aukaisee oven ja kurkistaa ulos.
”Pääsenkö minä teidän kyytiin”, kuuluu ulkoa tytön ääni.
”Mihin olet menossa?” kysyy Kata ulkona palelevalta tytöltä.
”Myöhästyin köyhien kuljetuksesta”, sanoo tyttö.
Kulkurin Valssi alkaa mennä päähän. Lämmin juoma imeytyy suoraan poskien sisäpinnasta pään verenkiertoon.
”Takapenkille mahtuu naisia!” huudan ulos.
”Sinne vaan, Lipsujen Teutonien keskelle”, sanoo Kata ja nousee autosta päästääkseen tytön takapenkille. Tyttö on jo kesäleirillä minut idolikseen ottanut Terhi. Tämän täytyy olla salajuoni. Tyttö on varmaan suunnitellut koko homman. Miten pääsen eroon tuosta teinarista?
”Missä sinä asut?” kysyn.
”Hookananmutkassa.”
”No, sinne asti pääset.”
Kulkurin Valssi jatkaa hyvin alkanutta matkaansa verisuonia pitkin päähän. Terhi on oikeastaan aika sievä. Palataan asiaan kuitenkin vasta muutaman vuoden päästä.
”Varo Terhi siellä niitä miehiä, ne voi olla”, sanoo Essi, ”vaarallisia gigoloita!” ja pistää ratinvarressa olevalla vaihdekepillä ykkösen rusahtaen silmään.
”Mutta ei sinulla ei ole mitään hätää niin kauan kuin me olemme täällä”, lisää etupenkiltä Kata. ”Oletko Terhi käynyt Telemarkin treeneissä viimeaikoina?”
”En oo löytäny uutta tanssiparia kun Jani lopetti” vastaa Terhi Katalle.
Pidämme Kölnin kanssa viinipulloja piilossa sakkolihaikäiseltä Terhiltä. Saattaa tulla sanomista, jos kylällä puhutaan että diskon järkkärit ensin heittävät känniset diskosta niskaperseotteella ulos ja sitten vetävät itse viinaa diskon pihalla.
”Ei mua haittaa vaikka te juotte”, sanoo Terhi.
Otamme Kölnin kanssa pullot povitaskuista.
”Haluatko huikat?” kysyy Kölni Terhiltä.
”En minä viitti, haisee vaan kun meen kotia.”
Vaikka Terhi on jo 15 ja ysillä, ikäero tuntuu 18-vuotiaasta vähintään Perämeren levyiseltä. Toisaalta amikseen menneet vanhat koulukaverit kuskaavat datsuniensa etupenkeillä jopa 13-vuotiaita ylä-asteen seiskalla olevia tyttöjä. Ehkä se ikäeron Perämeri on maankohoamisen myötä kapenemaan päin.
”Mitä papereita teillä on täällä kassissa? Onko tämä joku lehti?” kysyy jalkatilaa ropeloiva Terhi, jolle kaikenlainen änkeäminen tuntuu olevan luonteenomaista.
”Joo, tehtiin oma lehti”, sanoo Kölni.
”Joko me ollaan Hookananmutkassa?” kysyn kärsimättömänä etupenkkiläisiltä, kun takaikkunoista ei näe ulos, enkä Terhistä hermostuneena ole huomannut seurata, missä olemme menossa.
”Myykää minullekin yksi, mikä se oli, Lipsu Teutoni?” sanoo Terhi.
”Lipsu TeutoRI.” sanoo Kölni. ”Vitosen.”
”On mulla”, Terhi kaivaa rypistyneen sinisen setelin taskustaan. ”Tässä.”
”Kiitos. Nautinnollisia lukuhetkiä.”
Essi pysäyttää auton, Kata nousee autosta, taittaa etupenkin ja Terhi nousee autosta lehti kädessään.
”Kiitti kyydistä, nähdään.”
”Sano Dallasin Bobbylle terveisiä!” huikkaan tytön perään.

21.18

Essi kurvaa takaisin Nelostielle. Otamme Kölnin kanssa pitkät ryypyt. Moottori lämpenee ja puhaltimet alkavat vaikuttaa. Saabin etusivuikkunoihin ilmestyy pienet sulat reiät.
”Siinä olis ollu teille sopiva nainen”, sanoo Essi etupenkiltä,”oikea teinimorsian!”
”Ei tämä kylä oo mikään Pieni talo preerialla, jossa mennään naimisiin 13-vuotiaiden kanssa”, muistelen tv-sarjan naimakauppoja.
”Ei ihan”, sanoo Kölni.
”Se on 15 ja ihan fiksu tyttö, harrastaa kilpatanssia”, sanoo Kata. ”Kadutte menetettyä tilaisuutta vielä joskus, kun näette tuon tytön.”
”Ja tyttö itse katuu ostaneensa meiltä tuon lehden!” sanon ja änkeän etupenkkien välistä kohti autoradiota. ”Saatte hukuttaa minut Merikoskeen jos näette minut tuon ikäisten kanssa.”
”Näkisi vaan”, sanoo Kata.
Työnnän kasetin pesään ja peräännyn takapenkille. Sielun veljet alkaa soida.

21.26

Meren rannalla, ennen kaupungin rajaa, jyskyttää viimeisillään satavuotias saha, melkein samanlainen kuin kotikylällä. Halkaisemme lähiöksi kasvaneen kylän, joka on kylmän sodan oppien innoittamana jakautunut itään ja länteen. Kylän kovimmat kommunistit valitsevat omakotitonttinsa mieluummin idästä kuin meren rannalta lännestä. Itä- ja Länsi Berliiniä erottava muuri on tukevasti pystyssä ja tuntuu ikuiselta, vaikka se on rakennettu vasta 25 vuotta sitten. Meille se on ikuisuus, aikaa paljon ennen syntymäämme. Neuvostoliitossa valtaan on noussut Gorbatšov-niminen mies, jolla on Etelä-Amerikka tai Intia tatuoituna kaljuun. Kummankohan se aikoo vallata? Viinanjuonnin se on ainakin Neuvostotasavalloissa kieltänyt.
”Pysäytä auto!” karjaisee Kölni. ”Tuohon Esson pysäkille!”
Essi säikähtää ja pysäyttää Saabin levennykseen, jonka bussin renkaat ovat kiillottaneet liukkaaksi. Jarrut lukkiutuvat ja Saab liukuu muutaman metrin ennen kuin pysähtyy.
”Hiljainen hetki, kaverin muistolle”, sanoo Kölni.
”Ja sahan”, lisään.
Kuluu noin kolme sekuntia. Kölni nyökkää. ”Kiitos.”

21.29

Ylitämme ojan jota ahvenet ja hauet nousevat keväisin esi-isiensä ikiaikaisille, mutta sittemmin maankohoamisen vuoksi järviksi kuroutuneille kutuvesille. Oja on vanha kaupungin raja. Vielä vanhempi raja on kaupungin halkaiseva iso joki, jonka suulle kaupunki on rakennettu. Reilut 400 vuotta aiemmin joki oli pohjoisen Iin ja eteläisen Limingan pitäjän raja. Pelkkää vesitien vartta, reuna-aluetta kaukana kirkonkylien metropoleista. Mutta nyt siellä odottaa kymmeniä baareja, kauppoja ja ennen kaikkea, naisia!
Kaupungissa elää myös kärppiä, kuten jo 400 vuotta sitten kun se perustettiin. Evoluution kvanttihyppyjen myötä parikymmensenttisistä pikkupedoista on kehittynyt kaksimetrisiä Lacosten tuotteisiin pukeutuvia takatukkia, jotka yhteiskunnallisen ajattelun sijaan ovat keskittyneet jahtaamaan naisia ja hakkaamaan hippejä, milloin kiekkoilultaan ehtivät.
Tienvarressa, bussipysäkin takana on omakotitaloalue. Se muistuttaa minua asiasta jota kaksimetriset kärpätkin jahtaavat, naisista.
”Pysäytä!” mylväisen takapenkiltä. ”Hiljainen hetki!”
Essi ja Kata vilkaisevat toisiaan.
”Onko pakko?”
”Poikuuden menetyspaikka!” huudan.
”Tarviiko sen takia pysähtyä?” kysyy Essi. ”Pystyt varmaan hiljaa itte mielessäsi muistelemaan vauhdissakin.”
Miksi Essi nihkeilee tälle jutulle? Voisiko hän olla muka mustasukkainen minusta?
Ajattelen puolentoista vuoden takaisia vappubileitä omakotitalossa. Join pullon Prinssi Everstiä ja päädyin oksentamaan. Vessasta ulos tullessa törmäsin jostain savosta saapuneeseen tyttöön, jonka kanssa olin aiemmin illalla jutellut. Hän valitsi minut. Omakotitalosta poissaolevan isäntäväen parisängyn päädyssä oli kelloradio, jonka digitaalinäytön sähkökatkos oli sekoittanut. Kohta kelloradion punaiset numerot sykkivät vääjäämättöminä nuorten vartaloiden tahtiin, kunnes jäivät tahdista jälkeen. Kun tulimme savottaren kanssa pois makuuhuoneesta, Kölni istui keittiön puupenkillä silloinen tyttöystävä sylissään.
”Kysyit silloin minulta, että kävinkö pääkallopaikalla”, sanon Kölnille.
”No, kävitkö?”
”Ei siellä mitään pääkalloja näkynyt, huono vertaus.”
”No en sanois että huono, aatteleppa”, sanoo Kölni. ”Että jos oot miettiny sitä samaa, ja vain sitä, useamman vuoden, tauotta, yötä päivää? Nähny unia ja haaveillu, siitä asti kun sun munakarvat alkoivat itämään? Mitäpä luulet?”
Etupenkillä Essi ja Kata kääntyvät kuuntelemaan tarkemmin mitä Kölnillä on sanottavanaan.
”Kyllä se siinä tilanteessa on melkoinen pääkallonpaikka. Muistat sen varmasti lopun ikäsi.”
Kölni on oikeassa. Seuraavana päivänä kävelin vappupallojen värittämän kaupungin katuja uutena miehenä. Punaliput liehuivat ja läpsyttivät leppeässä kevättuulessa. Marssijat eivät tienneet mistään mitään, mutta minä virnuilin salaa sisäänpäin. Olin päässyt pelissä seuraavaan avaruuteen. Aurinko häikäisi loistavaa tulevaisuutta elämäni elokuvassa. Taisin olla vielä hieman päissään.
”Vai pitäisikö sen olla meluisa hetki?” kysyy Kata. ”Eikä hiljainen?”
”Olisko se enempi neitsyydestä pääsy kuin menetys?” sanoo Essi.
”Pidetään sitten meluisa hetki neitsyydestä pääsypaikoilla!” innostun. ”Milloin pysähdytään Kata?”
Kata vilkaisee nopeasti Kölniä, Kölni vilkaisee minua.
Mitä, mitä?
Mitä vittua!
Miksi minulle ei ole kerrottu?
Luulin että kumpikaan meistä ei kelvannu Katalle. Kata perkele! Kölni perkele! Tai. No. Mistä minä tiedän. Ehkä se ei edes kuulu minulle. Jotakin on kuitenkin tapahtunut, enkä minä tiedä mitä! Ja se mitä en tiedä, selittäisi Kölnin viimeaikaisen kitkeryyden Kataa kohtaan.
Vilkaisen Kölniä, joka arvaa mitä mietin. Kölni kohauttaa hartioitaan.
”Ajellaan nyt vaan kaupunkiin. Se on tuolla edessä”, sanoo Essi. ”Tulevaisuus.”

Änkeän etupenkkien väliin ja kurotun kohti automankkaa, painan samanaikaisesti kelaus ja play -nappeja, jolloin kasetti ponnahtaa pesästä ulos. Tartun ponnahtaneeseen kasettiin ja vedän sen kokonaan ulos soittimen pesästä.
”Et laittaisi ainakaan enää niitä Sielun Veljiä!” pyytää Kata.
Käännän kasetin ja työnnän sen vehkeeseen.
”Eiku tästä te tykkäätte varmasti”, sanon, ”tämä on ihan uus juttu.”
Painan play-nappia. Hidas kitarariffi alkaa soida. Juliet Jonesin Eero aloittaa tuskaisen laulun.
Rakkaus repii, repii, riekaleiksi. Rakkaus, meidät repii, repii, riekaleiksi. Onnea ja tuskaa, tuskallista onnea. Syyllisiä syyttömiä, onko sillä väliä? Sillä, nauravissa silmissä on rypyt reunoilla…

21.33

Kurvaamme Toppilan vanhan sataman viereen kasvanutta kaupunginosaa kohti. Sieltä on lyhyempi matka kaupunkiin kuin moottoritien ja markettien kautta. Suolamännyn ja bussitallien jälkeen lähestymme paperitehdasta, joka on juuri lopettanut toimintansa. Tehdasta on alettu purkaa, mutta naapurissa Mallasjuoman oluttehdas pulputtaa vielä huurteista.
”Tuo yks tötterö näyttää ihan Marshallin kaapilta”, sanon, kun ohitamme paperitehdasta.”Miksihän sitä ei ole purettu?”
”Se on Alvar Aallon suunnittelema”, sanoo Kata. ”Tuossa nuorisotalolla se sinun Terhi käy Telemarkin tanssitreeneissä.”
”Älä kiusaa, se on mulle liian nuori.”
Vasemmalla on korkea keltatiilinen kerrostalo, jonka takana on vanhempi puutaloalue.
”Mun soittokaveri, se Tommi, asuu tuolla noissa puutaloissa”, kerron etupenkkiläisille.
”Eikö se Tommi oo aika nuori?” kysyy Essi.
”Nuori, mutta hyvä kitaristi, ysillä.”
”Vasta? Niin kuin Terhikin, joka on sinulle liian nuori”, kommentoi Kata.

Mallasjuomien tehtaan jälkeen ylitämme satamaan menevän rautatien ja oikaisemme Merijalin pastillitehtaan ohittavalle rantatielle, vaikka läpikulku sieltä on kielletty. Meren suunnalla olisi leirintäalue, jossa festarivieraat ja norjalaiset kesäisin telttailevat. Me käännymme kohti kaupungin keskustaa ja jokisuuta hallitsevaa vesivoimalaa.
Padon alapuolella joki on sula ja nolla-asteisesta vedestä nousee pakkaseen sakea sumu. Sumun keskellä viikatemiehet odottelevat niitä jotka etsivät oikoteitä seuraaviin avaruuksiin.
”Mulla tekis kyllä just nyt mieli hypätä tuonne. Ei tuntuis missään.” sanoo Kölni.
”Kesällä festareitten aikaan istuttiin tuossa rannassa kuuntelemassa bändejä”, sanon. ” Joessa ei silloin hyppinyt kyllä kuin lohia, ja nekin löivät hyppiessään päänsä voimalaitoksen betoniin.”
”Olitko jonkun kiltsin kanssa liikkeellä?” kysyy Essi.
”Kyllä”, valehtelen usuttaakseni Essin mahdollista mustasukkaisuuden virvatulta isompiin liekkeihin. Loppukesästä Judotyttö oli kesätöissä Ruotsissa ja Essi oli jo löytänyt Jonen. Kuvitelkoon vain että minullakin olisi silloin ollut joku.
”Aijjai! Tulin vähän mustasukkaseksi”, sanoo Essi etupenkillä ja kurvaa oikealle suiston ylittäville silloille. Ensimmäisten siltojen jälkeen edessä avautuu kaupungin silhuetti. Essin kannustavaksi tarkoitettu muka-mustasukkaisuus ei juuri lämmitä. Tai saattaahan siinä olla totta seassa, miksi se muuten olisi vitsaillut koko asialla?

21.39

Jokisuiston saareen rakennetun stadionin valot palavat vielä, vaikka luistinseuran jääpallo-ottelu kemiläisen paperitehtaan joukkuetta vastaan on loppunut jo tuntia aikaisemmin. Tuhannen hengen jääpalloyleisöstä leijuu muistona enää kärkkärien käry. Lounaisessa horisontissa höyryää jättimäisen huvipuiston näköinen paperitehdas. Vanhan linnan tähtitornin huipulle on viritelty keltainen tiernatähti, merkki kaupungin suuruuden ajoilta. 1860-luvulla huipussaan ollut tervakauppa vaikuttaa kaduilla yhä. Metsien mustalla kullalla tienatut rahat on naputeltu mukulakivipäällysteeksi kaduille, jotka lumiaurauksen jäljiltä muuttuvat vielä tavallistakin mukulaisemmiksi.
”Aa-a-a-a-a”, antavat lapset kadun pomputtaa ääntään auton takapenkillä istuessaan. Nousuhumalaiset Saabin takapenkin pojat kokeilevat samaa, kun auto laskeutuu törmältä kohti kaupungin keskustaa.
”Aa-a-a-aa-a-a-a-aa”, laulaa muhkurainen katu Lipsun Teutorin vartalon välityksellä.
”Oo-o-o-oo-o-o-ooo”, vastaa alamäessä toinen, kun kolmion muotoinen talo jää taakse ja ylitämme kaupunginojan. Vasemmalla on kaupungintalo.
”Minä jään tuohon poliisitalon viereen, pääsen siitä näppärästi arkkitehtiosaston bailuihin”, sanoo Kata.
”Mihin te jätkät haluatte jäädä?” kysyy Essi.
”Ajetaan Letkun ohi lähemmäs Rattoria, niin näkee onko siellä porukkaa”, sanon.
”Eikö siellä Rattorissa oo perjantaisin ikäraja 19?” kysyy Essi.
”On, mutta me käydään kattomassa jonoa ja myydään niille jonottajille Lipsu Teutoreita.”

Katan jäätyä Saabista käännymme musiikkiliikkeiden jälkeen ylös Pakkahuoneenkadulle. Tavaratalo-aukion parkkipaikka on täynnä ladoja, skodia ja relluja. Joitain vauraampia volvoja ja mersujakin on liikkeellä. Katalysaattoripakkoa ei tunneta. Autot pukkaavat ilman täyteen korkeaoktaanisen bensiinin lyijyistä pakokaasua. Katua ollaan muuttamassa kävelykaduksi ja aukion laidalla oleva Urheilu & Kalastus pitää tyhjennysmyyntiä. Kukonniskoja saisi halvalla. Perhonsidonta ei ole kuitenkaan nyt päällimmäisenä mielessä.
Korttelin päässä Letkunpuiston grillin eteen on kokoontunut kymmenittäin ihmisiä. Osa jonottaa kärkkäriä, osa vain odottaa… jotain. Pientä nahinaa on jatkuvasti käynnissä. Katkeamaton virta tyttöjä, poikia ja eri kokoisia porukoita käy kääntymässä vaatekaupan kulman ja uuden Carrolsin hampurilaisbaarin luona ja palaa tavaratalo Kelan ohi takaisin Letkunpuistoon.
Pakkanen ei tyynnytä Perämeren ikuista tuulta, joka puhaltaa satamasta paperitehtaan ohi 8 boforin voimalla kaupungin keskustaan. Kenelläkään ei ole pipoa päässään. Aivokalvontulehduksen uhallakin pokan on pidettävä. Pipon kanssa se ei onnistu. Ainoastaan katujen vakiokuvastoon kuuluva Pumpeli, joka heiluu kärppäpipossa jääkiekkomailan kanssa risteyksissä, saa pitää pipoa. Muut pipopäät hakataan, paloitellaan ja syötetään kärpille.
”Pysäytä vaikka tuohon Haarikan kohdalle”, sanon Essille, kun olemme ohittaneet Letkun ja ylittäneet toistamiseen keskustaa halkovan kaupunginojan.
”Kakaravaarassa ollaan”, sanoo Kölni ja ottaa Kulkurin Valssi -pullon ja pienlehtiä sisältävän reppunsa ja nousee autosta.
”Vien Saabin parkkiin takaisin joen toiselle puolen, Jone on siellä yksissä bileissä”, sanoo Essi, kun änkeän Kölnin perässä takapenkiltä ulos.
”Me lähdetään sieltä kaupungille, ollaan varmaan Holvissa valomerkin aikoihin”, sanoo Essi. ”Tuskin oon enää yöllä kuskina.”

21.45

Haarikan edessä on jono. Siististi pukeutuneet pujopartaiset pitkätukat jonottavat punatukkaisten avovaimojensa rinnalla ravintolaan, jossa järjestöihmiset sekä yliopisto- ja kulttuuriväki kohtaavat. Teatterilaiset istuvat omissa pöydissään ja arkkitehdit omissaan. Vähemmistökommunisteilla oma pöytänsä, enemmistöläiset mahtuvat samaan pöytään jopa sos.demien kanssa. Nuoret hippitytöt ovat Haarikassa kuin kotonaan, kävelevät sukkasillaan kaljan ja oksennuksen kostuttamilla kokolattiamatoilla. Täällä he saavat olla rauhassa, kun vanhat hipit eivät jaksa jahdata heitä.
Tarjoamme jonottajille pienlehteämme. Parrakas mies vilkaisee lehteä, –täytyypä tukea ruohonjuuritason kulttuuria– ja ostaa sen.  Muut eivät vaikuta kiinnostuneilta. Emme myy väkisin. Tämä on hyvä alku. On syytä juhlaan.
Menisimme vastapäiseen Café Lillemoriin, mutta soittajien suosimassa keskiolutbaarissa valomerkki on tullut jo puoli kymmeneltä.  Ikkunan läpi näkyy kuinka paikallisten yhtyeiden jäsenet tyhjentävät viime hetkellä hankittuja tuoppeja, ennen kuin lähtevät Rattoriin.
Kulman takana on  kellariinviettävä tuulensuojainen autoluiska. Liukastelemme katveeseen suojaan viimalta ja narautamme pullot auki. Muutaman ryypyn jälkeen virkistävä nousuhumala potkaisee meidät taas liikkeelle.

21.58

Kävelemme rautatieasemalta puistoon vievälle Hallituskadulle. Tyrkytämme lehteä kaikille perjantai-iltaa kadulla maleksiville vastaantulijoille. Muutama menee kaupaksi. Tarjoamme lehteä Haarikkaa kohti kiiruhtavalle akateemiselle partasuulle.
”Pienlehdet eivät ole enää ihan uusi juttu, mutta portinvartijoiden punakynät ohittava sana kiinnostaa aina”, sanoo partasuu samalla kun kaivaa vitosta nahkaisen olkalaukkunsa kätköistä.
”Rumbakin aloitti pienlehtenä. Sitä ennen se Miettinen teki Hilsettä. Röyhkän kanssa me teimme itse Tilt Zeitungia.”
Vaikka Lipsu Teutori tulee jälkijunassa, tytöt ja opiskelijapojat suhtautuvat meihin myönteisesti. Mutta eivät kaikki. Yhtäkkiä meitä lähestyy todella pienikokoinen mies sähäkästi poukkoilevin askelin. Romaanityyliin pukeutuneen miehen päälaki yltää tuskin olkapäihimme. Patukka kävelee kohti, pysähtyy eteemme ja ottaa meitä molempia samanaikaisesti rinnuksista kiinni. Tappi nostaisi meidät ilmaan, ellei käsivarsista loppuisi pituus. Joudumme hiukan varvistelemaan ettemme solahtaisi takkiemme sisään.
”Miksi teillä on pussihousut jalassa?” kysyy samaan aikaan erittäin juopunut, mutta silti nopealiikkeinen mies ampiaisen surinaa muistuttavalla äänellä. ”Vittuiletteko te minulle?”
Vilkaisemme Kölnin kanssa toisiamme.
”Antakaa tupakka, mulla on pyssy taskussa”, tiuskaisee mies. Puistelemme päätämme. Ei ole tupakkaa. Tilanne tai edes aseen uhka ei tunnu todelliselta nousuhumalaisissa mielissämme. Luodit eivät mahdu kuplien väliin. Miehellä ei ole vapaata kättä aseen taskusta ottamiseen, saati ampumiseen. Absurdi taistelija ei saa meistä haluamaansa vastusta. Mies päästää otteen irti, tuhahtaa ja jatkaa matkaansa. Hahmo katoaa kohti rautatieasemaa.

Puiston suunnasta on tulossa pari tyttöä. Vaihdamme kurssin kadun yli heitä kohti. Tytöt huomaavat, että olemme havainneet heidät. Valokuvausliikkeen näyteikkuna valaisee kohtaamisemme.
”Meinasitte saada turpiin”, sanoo tummatukkainen.
”Ei lähelläkään”, sanoo Kölni. ”Ihmehiihtäjä.”
”Meillä on tämmönen pienlehti”, sanon ja katson vaalempaa tyttöä ja näytän repusta nostamaani lehteä. ”Kiinnostaako?
”Näytäppä”, sanoo vaalea.
”Tämä on undergroundia”, sanon.
”Jaa.”
”Haastateltiin Siekkareita Kuuskassa, olitteko kattomassa niitä?” kysyn.
”Ei, ku siis oltiinko?” sanoo vaalea ja vilkaisee tummempaa.
”Oltiinhan me siellä!” sanoo tummempi kaveriaan tönäisten.
”Me mentiin heti keikan jälkeen backstagelle haastattelemaan Ormaa ja Alankoa”, sanoo Kölni.
”Kysyttiin kaikilta joita haastateltiin samat kysymykset.”
”Mitkä?” kysyy tumma.
”Onko Oulu Moskova?” sanoo Kölni.
”Onko jumaluus olemista vai oleminen jumalallista?” sanon.
”Eiku onko jumaluus olemuksellista vai olemus jumalallista?” tarkentaa Kölni.
”Olemis tai olemus. Molemmat on”, lopetan kiistamme alkuunsa.
”Mistä te itte ootte?” kysyy tummempi tyttö.
”Puttaalta.”
”Me käytiin siellä diskossa…” sanoo tumma ja vilkaisee kaveriaan. ”Pari vuotta sitte. Ootteko siellä koulussa?”
”Joo, kirjotukset keväällä”, sanoo Kölni.
Kölni on siirtynyt tummatukkaisen tytön viereen. Tytöistä vaaleampi liimaa katseensa minuun.
”Paljonko lehti maksaa?” kysyy tummempi.
”Vitosella lähtee”, sanon.
”No, näytäppä”, pyytää tummatukkaisempi lehteä. ”Ai ootta itte monistaneet sen?”
”Kyllä, räjähdysherkkää materiaalia, ainakin neljä monistuskonetta paloi lehteä painettaessa”, elvistelen tytöille. ”Missä te sitte asutte?”
”Toppilassa”, sanoo vaalea.
”Aijaa, missä koulussa ootte?” kysyn.
”Me ollaan, Toppilan…öö” sanoo vaalea ja vilkaisee tummaa. ”Lukiossa.”
”Miksi teillä on nuo pussihousut?” kysyy tummempi. ”Kuuluuko ne jotenkin tuohon juttuun?”
”Ne on vaan kätevät ja komiat”, sanon.
”Miten kätevät?” kysyy tumma.
”No, näissä on nämä pussit.”
”Aivan”, toteaa vaalempi ja katsoo reiden korkeudella lerpottavaa pussihousun pussia.
”Tänne jäätyy kohta, lähettekö baariin?” kysyy Kölni tytöiltä.
”Ei me, ei me varmaan lähetä”, sanoo vaaleampi tyttö ja katsoo tummaa.
”No? Eikö runoratsujen seura kelpaa?” sanon.
”Eiku, me ollaan vasta kakkosella, seittemäntoista”, sanoo tummempi tyttö. ”Me mennään varmaan Carrolsiin.”
”Ai kakkosella. Pääsette sitte ens vuonna baariin”, sanon.
”Nii”, sanoo vaalea.
”No, nähhään ens vuonna”, sanon.
”Äläkääkä jäätykö”, sanoo Kölni.
”Me lähetään Rattoriin”, sanon. ”Siellä on tänään Juliet Jonesin Sydän.”
”Ne on meidän tuttuja”, väittää Kölni.
”Eikö sinne oo 19 ikäraja? Ainaki mun isosisko puhu semmosta”, sanoo tummempi tyttö.
”Joo, mutta me päästään naamavipillä”, valehtelen.
”Oksanen ei kuulemma päästä naamavipillä vaikka ois kuka”, sanoo Paris, Texas -elokuvassa blondina esiintyvää Nastassja Kinskiä etäisesti muistuttava vaaleampi tyttö. Tukka on ainakin samanlainen.

22.16

Kävelemme kohti rautatieaseman suunnalla sijaitsevaa Rattori-lupia. Kölni ottaa huikat vajenevasta Kulkurin Valssi -pullosta. Minäkin otan. Matkustajakoti Turistin respan mummo katsoo meitä oven läpi väsyneesti. Mummon takaa käytävältä tulee ulos pariskunta. Viiksekäs kauppamatkustaja saattelee ravintola Albertin iltapäivätansseista bongaamansa kotirouvan ulos kaupungin edullisimmasta majapaikasta. Päivätanssien jatkot ovat ohi.
Käännymme Asemakadulle, jossa törmäämme korttelin mittaiseksi venyneeseen Rattorin jonoon. Menemme jonon päähän tekemään sotasuunnitelmaa. Olemme niin kaukana ovesta, ettei portsari Oksanen voi mitenkään nähdä, jos otamme repun suojissa vielä pikaiset valkkariryypyt.
Juliet Jonesin Sydän ei ole aloittanut vielä keikkaansa. Kun ovi aukeaa, ravintolan sisältä kuuluu Dr Feelgoodin Back In The Night -biisin riffi. Jättimäinen vaalea hahmo, kuin Albert Järvisen karhumainen isoveli, kantaa takavyöotteella ravintolasta ulos mustaa nahkaista platinahiuksista riukua. Sätkivä pitkätukka tiputetaan ystävällisesti lumikasaan jäähtymään. Kiroilun säestämänä grungerockin esi-isä nousee hangesta ja lähtee hiihtämään kohti erämaata maamerkkinään Puolivälinkankaan vesitorni.
”Päästänpähän nopeampaa sisälle”, kommentoi joku teekkari.
Ulosheitetty hahmo näyttää Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars -yhtyeen laulajakitaristilta. Bändi levyttää pienlehtiesikuvamme Miettisen Gaga Goodies -levymerkille.  Kohta baarista lentää ulos myös bändin yhtä vaalea basisti.
”Tiiättekö onko se tosi juttu, että se Lords Of The New Churchin laulaja puukotti Oksasta?” kysyy jonossa kaksimetrinen rockabillymies.
Emme tiedä, mutta meillä on suunnitelma. Juliet Jonesin Sydän aloittaisi vartin päästä. Myymme ensin lehtiä jonossa ja menemme sitten jonon ohi lehtimiehinä sisälle, jossa juomme lehden myynnillä tienaamamme rahat. Samalla saamme myös materiaalia mahtavaan gonzojournalistiseen reportaasiin, joka julkaistaisiin lehtemme seuraavassa numerossa.
”Mutta se oli oikiasti kampa se puukko. Ei näyttäny jätkät siltä että se Stiv Bators palijo tukkaansa kampais”, hohottaa tyrnäväläiseksi esittäytynyt rockabillymies.
Lähdemme myymään lehtiä eteemme möykykkääksi tuhatjalkaiseksi paisuneelle jonolle.
”Jätkät! Tekin ootte täällä!” huutaa jonosta punkkarityttö Pate. ”Mun nallet, tulkaa tänne!”
Pate on saapunut kansanopistolta joululomalle ja painellut junasta suorilla Rattorin jonon etupäässä olleiden tuttujensa kylkeen. Halaamme.
”Näyttäkääpä sitä lehteä!” sanoo Pate. ”Kattokaapa jätkät, on siinä hyviäkin juttuja.”
Paten seurueessa oleva Venäläisen kantoraketin kitaristi ostaa lehtemme. Vieressä vaalea keesipää lupaa tutustua sanottavaamme kitaristin omistaman irtonumeron välityksellä.
”Voisitte tehdä seuraavaan lehteen jutun jätkien uudesta bändistä”, sanoo Pate.
”Meillä oli just vasta ekat treenit”, toppuuttelee kitaristi.
”Minkä niminen bändi?” kysyy Kölni.
”Tuleeko nimeksi se Radiopuhelimet?” kysyy Pate kitaristilta.
”Saapa nähä.”

Matka jatkuu kohti taivaan portteja, paratiisin autuutta hohkaavaa Rattorin ovea. Vanhemmat bluesmiehet nauravat punkhengeltä haisevalle pienlehdellemme. Teekkareiden mielestä heidän vappulehtensä on parempi. Myös Kata jonottaa Rattoriin poikaystävänsä kanssa.
”Eikö teidän pitäis seurustella vähän fiinimmissä paikoissa”, kysyy Kölni vihreän Carillon kitkeryydella Katalta, kun ohitamme arkkitehtiopiskelijaseurueen.
Menemme jonon ohi suoraan ovelle. Takaa jonosta kuuluu jupinaa. Hahmomme havainnut Oksanen tulee naulakoilta ovelle katsomaan, onko itse yhtye jo tulossa alakerran Martina-ravintolasta soittamaan keikkaansa. Oksanen raottaa ovea.
”Mitä pojat?”
”Ollaan tulossa tekemään juttua.”
”Mitä juttua?”
”Kalevaan tehhään juttua.”
”Painukaa vittuun”, Oksanen sanoo, ”Kiuru on jo sisällä kuvaajan kanssa.”
Käännymme ovelta. Samaan aikaan vaalea harvahiuksinen, lyhyt, mutta jykevä hahmo tulee Martinasta Rattorin ovelle.
”Jörö, pääseekö roudariksi?” huudetaan jonosta ihmiskuulalle. ”Tänne jäätyy!”
”Tulleeko Eeroki kohta?” kähisee jonossa etumaisena oleva pieni hippityttö bändin miksaajaksi tunnistetulle hahmolle.
Jörö tyytyy nostamaan jonolle kättä ja lipuu ovesta Rattorilupin lämpimään interiööriin. Hippityttö kääntyy ja näyttää meille keskisormea.
”Menkää runkut kotiinne”, sihahtaa hippityttö,”te ootte tosi rasittavia tyyppejä!”
Kun Juliet Jonesin Sydän on saapunut keikkapaikalle ja lopulta aloittaa keikan, jonoon jääneet luopuvat toivosta. Kukaan ei tulisi ravintolasta ulos ennen keikan päättymistä. Jonottaminen olisi turhaa. Keikan jälkeen, ennen valomerkkiä ehtisi juoda korkeintaan yhden 9 markkaa ja 20 penniä maksavan nelosoluen karheaksi muotoillusta kahvatuopista. Samaan aikaan pitäisi tanssia viimeistä hidasta Stairway the Heavenin tahtiin ja löytää hyvät jatkot. Antaapa olla.
”Tiiättekö mikä on aito pohjois-pohjalainen supervoima?” kysyy kaksimetrinen tyrnäväläinen, joka myös on jäänyt Rattorin taivaallisten porttien ulkopuolelle.
”Se on tietenki itelleen vittuilu”, sanoo pottupitäjän rockabillymies. ”Ainoa ongelma supervoiman kanssa pelatessa on se, että meleko nopiasti tyypit alkavat uskoa ittekkin, mitä ittelleen vittuilevat. Sitte niitä rupiaa ahistamaan.”
Tyrnäväläisen hohotuksen kolkko kaiku haihtuu nopeasti jäisiin betoniseiniin ja ohiajavien teinidatsunien kytkimen käryyn.

22.38

Jonossa on ollut myös nuorisopoliittisista kuvioista tuttu pariskunta. Hekin luovuttavat. Imeydymme heidän kantaansa. Sos.dem -nuoret vastustavat ydinsotaa, mutta ennen kaikkea heillä on oma lämmin toimisto keskustassa ja siellä on usein bileet.
”Ootteko menossa toimistolle?” kysyn.
”Pakko kai sitä on lämmitellä jossain. Haarikkaankin on jo hirveä jono”, sanoo Elvis Costellon näköinen poliittinen kieltenopiskelija-aktiivi.
Saattaa olla, että juuri tällä hetkellä, juuri nyt kun kävelemme sos.dem -nuorten toimistolle, sosialidemokratia on saavuttamassa huippuhetkensä. Vuoden 1903 Forssan puoluekokouksen kaikki tavoitteet on saavutettu. Naisilla on äänioikeus, kaikki käyvät saman peruskoulun ja saavat terveyskeskuksissa samat rokotukset ja tasa-arvoiset hoidot ilman ajanvarausta, jonottamatta. Neuvoloissa seurataan herkeämättä lasten kasvua ja suomalaista peruskoulua pidetään maailman parhaana. Työntekijöillä on oikeus lomaan ja jopa lomaltapaluurahaan, mikä lisää ostovoimaa, kulutusta ja siten talouden pyörimisnopeutta.
”Me tullaan kans toimistolle, voidaan näyttää tätä meidän uutta pienlehteä”, sanon.
”Lehti ei ole yhtään poliittinen, se edustaa ehdotonta ajatuksen vapautta”, sanoo Kölni.
”Sittenhän se on poliittinen!” innostuu Elvis Costellon näköinen.
”Ei sillä tavalla poliittinen!” kiistää Kölni.

Kävelemme Rattorista tuomiokirkon suuntaan. Hotellin vieressä on uusi ravintola, joka näyttää tyhjältä.
”Tiesittekö, että tuohon raflaan ei päästetä ulkomaalaisia sisälle?” sanoo Elvis Costellon näköisen tyttöystävä. Ravintolan ikkunassa lukee ”topless”.
”Tyyppi omistaa monta ravintolaa, kaikissa sama homma”, sanoo Costellon näköinen.
Kurkkaamme ovelta ravintolaan, jossa ei näy portsaria, eikä yhtään asiakasta, vain vaalea parikymppinen topless-tarjoilijatyttö. Tissisillään paleleva tyttö polttaa tupakkaa baaritiskin takana.
”Lähdetäänpä pois tästä ovenraosta, ettei tyttö palellu ja saa flunssaa”, sanoo Elvis Costellon näköisen tyttöystävä.
Katson ravintolan ovessa olevaa, tussilla käsinkirjoitettua mainosta. Tänään teitä palvelee aito suomalainen topless-tarjoilija Hilja maitotyttö!
”Näissä yökerhoissa on ollut tappeluita ulkomaalaisten ja junttien välillä, mutta kaikki tappelut on olleet alkuperäiskansan aloittamia”, sanoo Elvis Costellon näköinen. ”Se ravintoloitsija myönsi sen itsekin.”
”Tulevat tänne viemään meiän naiset”, ironisoi asetelmaa Kölni.
Globaalit ongelmat muhivat jossain siirtomaa-ajan seurauksena suuryritysten omistukseen joutuneissa valtioissa, kaukana meistä.  Jossain Afrikassa, jonka kuivissa osissa äidinmaidonvastike tappaa lapsia ja kosteimmissa viidakoissa sikiää kauhistuttava HI-virus. Eteläisen Afrikan rotusorto ahdistaa meitä, mutta samaan aikaan Väli-Amerikan Nigaraguan sandinisteja on mahdollista tukea. Idealismit ovat ristiriidassa itsensä kanssa. Ajatus sosialistisessa vallankumouksesta on kuivahtanut pystyyn.
Uusia vallankumouksellisia ovat taivaskanavien barrikadeilla itseään ketkuttavat, huumeita käyttävät hermafrodiitit, rokkarit. Juuri nyt he ovat yhteisen sosiaalisen omatunnon ääni. Etelä-Afrikan Sun Cityyn ei mennä keikalle. Brittipopparien yhdessä levyttämä Do They Know is Christmas Time oli edellisen joulun listaykkönen. Uudempi We Are The World soi tauotta maapallon läntisessä leirissä ja idässä rautaesiripun takanakin sitä kuunnellaan jo melkein julkisesti.
I Don’t Like Mondays -biisillä tunnetuksi tullut ex-punkkari Bob Geldof masinoi Live Aid -konsertin edellisenä kesänä. Afrikan köyhille varoja kerännyt suora television satelliittilähetys yhdisti maailman rokkaavan nuorison, puolitoista miljardia katsojaa.
Minä en nähnyt sitä. Olin samaan aikaan myymässä makkaroita maailman pienimmillä rockfestareilla Iijoen rannalle hiihtokeskukseen pystytetyssä Iirockissa. Festareiden jälkeen liftasin kitaran kanssa mökille itärajalle.
We Are The World on sitä paitsi paskempi biisi kuin Sielun Veljien Elintaso.

Käännymme tuomiokirkon viereen hakeutuneen hautaustoimiston sisäpihalle.
”Kuitenkin kaikki on loppujen lopuksi poliittista”, sanoo Elvis Costellon näköinen. ”Sekin että sanoo, ettei ole poliittinen, on poliittista.”
”Eikö teidän kannattaisi tarjota juttujanne nuorisoliiton lehteen?” sanoo Costellon tyttöystävä. ”Vaikkei ne jutut teidän mielestä poliittisia olekaan. Ne on kuitenkin juttuja täältä, eikä ne jossain Hesassa edes tiedä minkälaista täällä on.”
Lupaamme harkita asiaa. Sos.dem -nuorten pää-äänenkannattaja on tyylikkäästi taitettu aikakauslehti ja siinä on ihan hyviä juttuja. Niistä myös maksetaan, nyt kun sos.demeillä on rahaa.
Täällä pohjoisella uskontovyöhykkeellä sosialidemokraatit eivät ole valtapuolue. Ei sellainen työläisten ja keskiluokan yleispuolue, kuin Etelä-Suomessa. Nimitys ”demari” ei oikein edes istu pohjoisille sos.demeille. Sosialidemokraattinen nuorisotoiminta näyttää Perämeren pakkasessa hetkittäin rokkaavan älylliseltä sekä vapauden ja liberalismin täyteiseltä. Tunne saattaa johtua myös hyvistä bileistä ja tyypeistä joita niissä käy. Siksi tuntuu hassulta, että Aki Kaurismäki ja Juice Leskinen pilkkaavat jatkuvasti demarien tasapäisyyttä. Ehkä ne pilkkaavat demareita, eivät sos.demejä.
”Se teidän bändin nimi, Kekkonen vainaa, eikö se ole muka poliittinen kannanotto?” kysyy Elvis Costellon näköinen. ”Entä sitten kun Kekkonen kuolee?”
”Jos”, sanoo Kölni.
”Meidän pitää varmaan hajottaa se bändi sitten. Siis JOS Kekkonen kuolee”, sanon. Bändimme tosin ei ole vielä pitänyt edes ensimmäisiä treenejään, koska kitaristimme Jöötti on Amerikassa vaihto-oppilaana. Mutta idean tasolla bändi on ihan älyttömän kova.

Elvis Costellon näköisen tyttöystävällä on avaimet toimistoon. Kolmannen kerroksen ikkunoihin ei tarvitse heitellä lumipalloja. Pääsemme pakkasesta porttikäytävän lämpimään.
Sosialidemokraattien kehittämä pohjoismainen hyvinvointivaltio lämmittää meitä. Monistuskoneilla painettu pienlehtemme ja me itse olemme sen puhtaimpia kasvatteja. Idänkauppa vetää ja suuret ikäluokat ovat parhaassa työiässä, nuorimmat sotaveteraanit alkavat vasta eläköityä. Tasa-arvoisesta hyvinvoinnista on tullut kaikkien puolueiden perusarvo, itsestäänselvyys, osa normaalia jokapäiväistä lottovoittoa syntyä Suomeen.

22.48

Rimputan ovikelloa. 26-vuotias nuorisopiirin työntekijä, Eila, tulee avaamaan. Alunperin perheasunnoksi suunnitellun toimistokaksion olohuoneesta kuuluu kitaransoittoa ja laulua. Otamme eteisessä takit pois. Seinälle on jäänyt edellisellä vuosikymmenellä juliste, jossa on Che Guevaran silhuetti ja espanjankielistä tekstiä. Väli-Amerikan vallankumoushommia.
Toimiston olohuoneessa ysiluokkalainen kitaristikaverini Tommi soittaa nylonkielistä Landolaa kahden musiikkilukion tytön välissä. Nuorella kitaransoittajalla näyttää riittävän vientiä. Porukkaa on paikalla melkein parikymmentä. Sohvan edessä pöydällä näkyy valkoviinipulloja ja iso punainen Carillo, oranssissa tuhkakupissa käryää käsin pyöritelty tupakka.  Musiikkilukion tyypit laulavat moniäänisesti Tommin säestyksellä. Heinäsirkan biisi. Protestilaulu vai Proteesilaulu?
Vaikka Tommi on vasta ysillä, hänellä on käsittämätön vetovoima naisiin. Tommi ei ole erityisen komea, paremminkin hän on mieluummin hiljaa tyttöjen seurassa ja tyytyy hymyilemään. Hyvä kuuntelija, sitä naiset arvostavat. Ehkä tyttöjen mielikuvitukselle jää enemmän tilaa, kun poika ei höpötä, soittaa kitaraa hienosti ja laulaa vielä komeammin.
Olemme tehneet Tommin kanssa muutaman oman biisin Kekkonen Vainaa -yhtyeen ollessa tauolla, tai eihän se bändi siis ole vielä edes koskaan treenannut.
Tein muutamia kantaaottavia sanoituksia, jotka musikaalinen Tommi kitaransa säestyksellä sävelsi ja lauloi biiseiksi. Kävimme muutamalla keikalla kahden akustisen kitaran kanssa. Vanhat hipit kehuivat biisejämme.
Niitä sanoituksia, joita en ole kehdannut näyttää edes Tommille, olen säveltänyt itse. Niissä ei globaalikapitalismin ylivalta jyllää. Yhden tällaisen biisin esittelin kuitenkin Tommille, joka tykkäsi siitä ja kehitti heti kappaleen kertosäkeeseen mainion stemmalaulumelodian. Soitimme laulun kantaaottavien laulujen keskellä ylioppilastalo Rauhalassa. Juuri se laulu oli kuulostanut tuoreelta. Epäkantaaottavassa kappaleessa mielitietty ajaa rättisitikalla jokaisen säkeistön päätteeksi pois minä-hahmon luota.
En tiedä mistä keksin lauluun sen rättisitikan, Essillä ei ole rättäriä. Tai tiedän. Tukholmaan lähteneellä Judotytöllä oli rättisitikka, mutta se ei kuulu tähän tarinaan. Tai kuuluu se sen verran, että sen jälkeen, kun hän jätti minut ja lähti reilut puoli vuotta sitten kesätöihin Ruotsiin, en ole seurustellut tai harrastanut seksiä kenenkään kanssa. Vai pitäisikö se laskea, kun Essikin oli yksinäinen juhannusfestareilla, änkesi kainaloon ja vietimme yön yhdessä oranssissa soputeltassa tunturin rinteellä? Ehkä. Seuraavalla viikolla Essi sitten mietti, että pitäisikö meidän nyt rakastua ja alkaa seurustella? Ja vastasi itse samantien kielteisesti. Jatkaisimme läheisinä ystävinä. Niin läheisinä, että eräänä kesäyönä käveleskelimme pellolla ja Essi halusi välttämättä esitellä minulle tamponin toimintaperiaatteet. Sain perusteellisen esityksen aiheesta. Kiitos siitäkin Essi ja menestystä terveydenhoitoalalle.
Judotyttö unohtui melko pian Essin ystävyyden vuoksi, vaikka Tukholmasta vielä Puss Och Kram -postikortteja tulikin. Tai ei kokonaan unohtunut. Oli ollut monta mahtavaa hetkeä. Monta tutkimusmatkaa iholla.

”Tekö sen monistuskoneen olitte polttaneet?” kysyy bilepaikassa arkisin piirisihteerinä työskentelevä Eila minulta laulun loputtua. ”Nuorisopiiri ei voi tehdä ja lähettää julkilausumaa ydinaseettoman pohjolan puolesta, ennen kuin monistuskone toimii!”
Aiheuttaako pienlehtemme nyt ydinsodan? Ovatko mannertenväliset ohjukset jo liikkeellä? Kertailevatko Reagan ja Gorbatšov jo pitkän matkan ohjusten laukaisukoodeja mielessään?
”Mutta samapa tuo, ei sitä julkilausumaa kannata laittaa mihinkään ennen vuodenvaihdetta”, sanoo Eila ja ottaa tukevat siivut valkkarista.
Toimistokolmion olohuoneen seiniä peittävät mappeja täynnä olevat kirjahyllyt. Sisustuksena on kirpparikaman näköinen useita metrejä pitkä keltaruudullinen kulmasohva, tai sohvia on itseasiassa kaksi. Huoneen nurkkaan nojaa nippu vappumarsseilla käytettäviä lipputankoja. Niiden viereen on laskostettuna punalippuja, joita käytetään tarvittaessa myös jatkojen jälkeen peittoina. Käräyttämämme propagandaväline, monistuskone, on piirisihteerin työtilassa joka on ollut alunperin asunnon makuuhuone.
Eila on rokkinaisia ja tuntee Juliet Jonesin tyypit. Miksiköhän Eila ei ole nyt Rattorissa? Sitä hän ei suostu kertomaan. Nousukiidossa olevan bändin ihmissuhdekuviot ovat monenkirjavia. Laulun ja kitaransoiton säestämä keskustelumme siirtyy kauas ydinaseista ja suurvaltapolitiikasta.
”Kyllä minä oon edelleen sitä mieltä, että noin komia poika löytää varmasti jostain jonkun mukavan tytön”, sanoo Eila, joka on ottanut elämässäni jonkinlaista isosiskon roolia.
”Niinhän sinä sanoit mulle jo syksyllä, mutta ei oo silti napannu”, vastaan.
”Ei pitäis olla niin levoton. Ja mieti vähän mitä puhut niille tytöille”, neuvoo  kokeneempi Eila. ”Parhaaseen tulokseen pääset, kun pidät suusi kiinni ja hymyilet vaan nätisti.”
”Riippuu tietenki, mitä haluaa”, sanon.
”No, jos haluat panna”, tiivistää Eila, ”niin ei kannata höpöttää.”
”Kyllä kulta, haluatko lähteä laskettelemaan? Vai mentäisiinkö tänään ostoksille?” irvailee Kölni, jota perinteinen seurustelutoiminta ärsyttää nyt jo pelkän ajatuksen tasolla. Kata, Kata, voi Kata minkä teit!
”Miettikääpä!” keskeyttää horjahdellen paikalle ilmestynyt Elvis Costellon näköinen ja istuu minun ja Eilan väliin. “Jos ei huvita äänestää, se on käytännössä ääni niille, joita et varmasti haluaisi äänestää!”
”Eikö sekin ole sitten poliittista, jos jättää äänestämättä?” kysyy Kölni.
Elvis Costellon näköinen hamuaa viinipulloa Eilan kädestä. Eila irrottaa otteen pullosta. ”Kannattaa valita pienin paha ja äänestää sitä!” sanoo Costello ja kaataa valkkaria reilusti kitusiinsa.
“Sehän se sos.demien ongelma just on. Pienintä pahaa ja kompromissia kompromissin perään!” sanoo Kölni. ”Hukkuvien puolue!”
”Jonkun pitää hallita maata, kokoajan ei voi olla bileet”, sanoo Elvis Costellon näköinen, ottaa toiset huikat ja ojentaa viinipullon takaisin Eilalle, kellahtaa selälleen ja sammuu. Miten se noin äkkiä tuohon känniin ehti? Costellon näköisen tyttöystävä näyttää vittuuntuneelta.
Keltaruudullisilla sohvilla viiniä ja punaista Carilloa särpivä musiikkilukionuoriso ei jaksa laulaa vain kantaaottavia taistelulauluja. Olen alkanut tulla niille itsekin allergiseksi. Vai onko se tämä pölyinen kirpparisohva? Aiheuttavatko vanhat punaliput kutinaa? Mikä siihen auttaisi? Kollaa Kestäätä on jo laulettu, Juicea tai Hectoria kysellään. Luonas kai olla saan. Kaihertavan kaunis rakkauslaulu. Se aiheuttaa toisenlaista kutinaa. Musiikkilukiolaiset laulavat täysillä, minä heidän mukanaan. Kölni ei ole laulumiehiä.
Mistä tullut oon, tiedä en. Tietää en haluakaan. Määränpää, kuinka tietäisin sen. Mieti en, mä vaellan vaan.  Pohjola, ydinaseilla tai ilman. Ihan sama. Jossain minua odottaa joku. Ehkä. Tänä iltana.
”Me taijetaan lähteä Letkuun”, sanon.
”Mitä te siellä?”
”Ei päämäärä, vaan se liike”, siteeraan lentopalloilevaa presidenttiämme, jonka kuva koristaa toimiston vessan seinää.
Pian sosialidemokratian huippu olisi konkreettisesti takanapäin. Yksi laukaus Tukholmassa, yksi biisi, yksi perhosen siiven isku. Yksi ryyppy. Suudelma vielä. Liru laru loru, yhdessäolo. Wunderbaum. Kultainen 80-luku.

23.20

”Kattokaa! Kiimalainen ja Suikkanen!” rääkäistään grillin edustalla, kun kaksi isokokoista takatukkamiestä kävelee puiston halki.
”Ootteko menossa Holviin?”, kysyy jääkiekkoilijoilta nainen, joka on värjännyt hiuksensa vaaleiksi vetyperoksidilla. Neito on tupeerannut permanenttinsa huomattavan kuohkeaksi ja kuorruttanut lopputuloksen kypäräaineella. Toinen kärpistä nostaa blondille peukkua.
Letkun grillin vieressä kiimaa kiertävän kullankeltaisen datsunin stereot jumputtavat Tanna-yhtyeen Tänä yönä taivaaseen -biisin kertosäettä. Grillin sivustassa olevien vessojen ovilla käy kuhina, kun teinipariskunnat jonottavat lämpimiin vessoihin. Tänä yönä taivaaseen, kuka portit aukaisee?
Menemme Kölnin kanssa grillin edustalle kärkkärijonon päähän.
Pian edellisten jääkiekkosankareiden perässä kävelevät Jalosen veljekset, joiden pelipaitojen selässä ovat sukunimen edessä kirjaimet K ja H. Puheiden mukaan K tulee sanasta kalliimpi ja H tarkoittaa halvempaa.
”Ei kelvannu kalliimpikaan Izvestija-turnaukseen, muuten se ei ois nyt tulosa Kärppien pikkujouluista”, sanoo mies grillijonossa.
Tilausvuoroni tulee.
”Hampurilainen, iliman pihiviä.”
”Hampurilainen, sinapillako se oli?”
”Eiku hampurilainen iliman pihiviä, kyllä, sinapilla. Ja kurkkusalaatilla”, sanon.
”Ettei pihviä ollenkaan?”
”Joo ei.”
”Se olis kaksi markkaa.”
Aikaisemmin illalla tavattu sievä kakkosluokkalainen tyttöparivaljakko ilmaantuu grillin edustalle. Maksan ruokani kahdella hopeanvärisellä markan kolikoilla.
Tytötkin huomaavat meidät. Jäävät odottelemaan, että saamme ruokamme.
”Kenelle oli hampurilainen iliman pihiviä?”
”Tänne, kiitos”, huikkaan grillin luukulle.
Saan hampurilaiseni, joka pihvin kanssa olisi maksanut 6,50 mk. Runsaalla sinapilla ja kurkkusalaatilla maustettuna pihvitön hampurilainen maistuu täsmälleen samalta kuin pihvillinenkin. Kölni syö kärkkäriä, viime aikoina rasvaprosentilla ei ole ollut niin väliä. Kärppiä menee grillin ohi. Kävelemme sivummalle grillijonosta, tytöt tulevat luoksemme.
”Eikö teitä nuo jääkiekkoilijat kiinnosta?” kysyn kiusoitellen.
”Mun isoveli pelaa kärpissä”, sanoo tytöistä vaaleampi ja nyökkää takana kulkeviin jääkiekkoilijoihin ja kääntyy samalla puhuessaan niin, etteivät hänen kasvonsa missään vaiheessa näy jääkiekkoilijoille. ”Samassa joukkueessa noitten kanssa.”
”Missä ootte olleet?” kysyn.
”Istuttiin Carrolsissa.”
”Mikä meno siellä oli?”
”Yks tappelu”, aloittaa vaaleampi.
”Ne hipit iski ensin apple piet, tiiättäkö ne lämmitettävät omenakääryleet,” selostaa tummempi,”omiin naamoihinsa ja sitten alkoivat NUOLLA toistensa naamoilta sitä tursunnutta omenahilloa. Samalla ne lauloivat sitä Sielun Veljien biisiä.”
”Kanoottilaulua?” kysyn ja mietin muutamaa kaveriamme, joihin tuntomerkit sopisivat.
”Joo. Viereisessä pöydässä koviksia rupes tietenki ärsyttämään ja sitten ne hipit nauro niille koviksille päin naamaa. Kohta ne oli ne kovikset hippien rinnuksissa kiinni. Sitten ne kaikki heitettiin sieltä ulos.”
Kölni kurkkaa reppuun. Muutama Lipsu Teutori näyttää olevan vielä myymättä. Kölni vilauttaa Kulkurin Valssi -pulloaan, jossa on vielä juotavaa.
”Haluaisitteko tekin viinihuikat?” kysyy Kölni.
Tytöt katsovat toisiaan. ”Miksei.”
”Mennään tuonne sivummalle, tässä on poliiseja joka puolella”, ehdotan.
”Tuossa pankin kohdalla, bussipysäkin takana on ontto pusikko, mennään sinne”, sanoo Kölni.
”Meinaatte viedä meidät heti pusikkoon”, sanoo tumma.
”Houkuttelette tyttöjä alkoholilla”, lisää vaalea.
”Tämä on just sitä mistä iskä aina varoittaa”, sanoo tumma. ”Mennään vaan!”

Kävelemme grillin edustalta parinkymmenen metrin päähän kohti korkeita pensaita. Muutaman askeleen umpihankimatkan jälkeen lumisien oksien välistä löytyy kolo, josta voi sujahtaa pusikon sisään. Oksilla oleva lumi pehmentää kaupungin ääniä, vaikka pilluralliin ja ohikulkevaan katuun ei ole kymmentäkään metriä matkaa.
Kölni ottaa Kulkurin Valssin kassista, aukaisee korkin ja tarjoaa tytöille.
”Te ootte kyllä vähän outoja”, sanoo vaalea. ”Ette niinkö jätkät yleensä.”
”Ootte ollu vaan huonossa seurassa”, sanon ja katson tyttöä joka kieltämättä voisi olla Nastassja Kinskin blondimpi pikkusisko.
Pullo kiertää ja melkein tyhjenee, kun Kölni ottaa kierroksen viimeiset huikat.
”Carrolsissa ehittiin kattoa sitä teiän lehteä.”
”Se oli hyvä se Elämä on taistelua hyytymistekijä 8:aa vastaan -juttu”, sanoo tumma. ”Mitä se kasi siinä meinaa?”
”Eikö se hyytymistekijä ollu jo lukion biologian kakkoskurssilla?” ihmettelen. ”Ette kai te oo lintsannu biologian tunnilta?”
”Niinpä tais ollakin”, korjaa tumma, ”mietittiin vaan, että siitäkö te sen olitte keksineet.”
”Seuraavalla kerralla pannaan vielä paremmaksi”, kehuu Kölni. ”Varmaan heti tuossa uudenvuoden jälkeen pitää tehdä uusi lehti.”
”Jos sitten saahaan monistaa sitä enää missään, kun syttyy palamaan kaikki vehkeet.”
”Tulkaa meille monistamaan. Mun isä on Xeroxin edustaja”, sanoo tumma. ”Meillä on  monta konetta kotonakin.”
Pensas heilahtaa bussipysäkin puoleiselta laidalta ja lunta varisee onton pensaan katosta. Ulkopuolelta kuuluu ähinää ja vapautunut huokaus. Katuvaloja kajastaviin lumisiin oksiin alkaa piirtyä tumma kasvava märkä läiskä. Pian pensaan ulkopuolelta tuleva suihku läpäisee lumen. Märkä lumi hohkaa keltaista höyryä autonvalojen heijastuessa reiästä onttoon pensaaseen. Märän läiskän viereen ilmestyy toinen läiskä. Läiskät alkavat jutella.
”Vittu, mennään hakkaamaan ne hipit”, sanoo vasemmanpuoleinen.
”Pyöritetään tukasta niitä sivarihomoja”, sanoo toinen. Vetoketjut sirahtavat kiinni.
Kölni ja tytöt katsovat toisiaan ja minua. Askeleet pensaan ulkopuolella etääntyvät.
”Täällä me sivarihomot ollaan, tulkaa hakkaamaan!” huutaa Kölni äänten perään. Huuto peittyy ohi ajavasta autosta kuuluvaan Garbo-yhtyeen Kuuma veri -kappaleeseen ja lopulta hukkuu kaupungin melskeeseen. Sinä iltana oli kylmä, lunta satoi hiljalleen, ja mä suutelin sua, apteekin seinää vasten.
”Ettekö meinaa tosissaan mennä armeijaan?” kysyy tumma.
”Ei. Sivariin. Kestää 16 kuukautta. Armeijassa pääsis puolta lyhyemmällä ajalla. Kumpi on miesten hommaa, sanokaapa?”
”Mun veli vetäis varmaan teitä turpiin, jos se näkis minut teidän kanssa”, sanoo vaalea. ”Se ei tykkää hipeistä.”
”Se joka pelaa kärpissä?” kysyn.
”Niin.”
”Pelasin minäkin jääkiekkoa vielä c-junnuissa. Hävittiin Kärppien ykkösporukalle 47-0. Niitä vitutti kun ne jäi parin maalin päähän maaliennätyksestään”, muistelen urheilu-uraani. ”Me siis periaatteessa voitettiin se peli.”
”Ootteko te homoja kans?” kysyy tumma ja hymyilee.
”Se teiän pitäisi ihan itte testata”, sanoo Kölni.
Pullo on tyhjentynyt, olisi säädyllinen aika lähteä ulos ontosta puskasta.
”Mitäs nyt?” kysyy tumma ja heiluttelee käsiään odottavasti, kuin lämmitelläkseen. ”Meinaatteko jottain tälle illalle?”
Katsomme Kölnin kanssa toisiamme. Nämä tytöt eivät olisi niitä, jotka jäävät roikkumaan ja joita saa viikkokausia ravistella irti. Mutta. Nuoruus ja levottomuus. Kiire kokea kaikki. Kykenemättömyys pysähtyä. Liike.
”Meillä on tämä periaate”, sanon.
Tytöt katsovat toisiaan.
”Ette kai te sentään mitään uskovaisia ole?”
”Miten sen ottaa. Uskomme Lipsuun Teutoriin, kaikkivaltiaaseen sanan vapahtajaan!”
”Just joo, säikähin jo”, sanoo vaaleampi tyttö.
”Meillä on periaatteena, että juomme kaikki rahat mitä tästä lehdestä saamme”, sanon.
”Siksi meidän pitää mennä nyt baariin”, jatkaa Kölni.
”Toteuttamaan periaatettamme”, jatkan. ”Ainaki Holvi on vielä auki.”
”Sehän on kuulemma ihan hirveä lihatiski”, sanoo tummempi tyttö. ”Oon siskolta kuullu.”
”Ihan hirveätä musaa ja täynnä jääkiekkoilijoita”, jatkaa vaaleampi.
”Tuottaa huonoa onnea, jos emme saa kaikkia rahoja kulumaan”, sanoo Kölni.
”Te ootte ihan mukavia, mutta meidän on pakko mennä”, sanon.
Tummempi tyttö katsoo vaaleampaa ja sitten meitä.
”Hei, jos annan puhelinnumeron, voitte tulla ihan oikeasti monistamaan sitä lehteä meille, kun saatte valmiiksi”, sanoo tumma. ”Onko teillä paperia?”
Annan myymättömän Lipsu Teutorin. Tumma kirjoittaa lehden takasivulle puhelinnumeron ja viereen nimet Nina ja Saija.
”Kumpi teistä on Nina?”
Tytöistä vaaleampi viittaa.
”Sinä olet vissiinkin sitten Saija”, sanoo Kölni tummemmalle, joka räpsäyttää silmiään ja vetaisee naamalle prinsessahymyn.
Laitan tyttöjen puhelinnumerolla varustetun lehden takaisin muiden joukkoon reppuun.

Saijaksi ja Ninaksi verbalisoituneet tytöt lähtevät kävelemään kohti bussipysäkkiä. Kölnin kanssa suuntaamme Pakkahuoneenkatua hotellin ohi kohti tavaratalon aukiota ja jouluvaloja.
“Ihan asiakiltsejä.”
”Kakkosella.”
“Nii-i. Seittemäntoista.”
“Eivät enää sakkolihhaa.”

23.57

Viime keväänä myös Judotyttö oli kakkosella, niin kuin minäkin.
Juuri tässä kohtaa, Letkun puistosta tavaratalon aukiolle tultaessa, oikealla on pankin näyteikkuna. Ikkunassa virnistää jättimäinen Hippo. Säästövirtahepo. Toukokuussa olin pankkireissulla Judotytön mukana. Oli viimeisen kouluviikon perjantaiaamu, olin herännyt Judotytön luota ja lähtenyt hänen mukaansa. Rättisitikalle löytyi parkkipaikka aivan tästä pankin näyteikkunan edestä. Judotytön piti vaihtaa markkoja kruunuiksi Tukholmaan kesätöihin menoa varten. Jäin rättäriin odottelemaan ja katsoin näyteikkunan läpi, kun hän käveli tiskille vaihtamaan rahoja uutta, ilman minua elettävää elämää varten. Tuntui kuin raajoja olisi revitty irti, mutta pysyttelin aikuisen tyynenä. Olin nyyhkinyt kyyneltankin tyhjäksi jo jäitten lähdettyä.
Olimme palanneet äitienpäivän eron jälkeen vielä yhteen. Judotyttö oli säälinyt sydänsuruista rääpälettä. Tai saattoi siinä olla muutakin. Kai se vähän tykkäsikin. Käytännöllinen asenne kuitenkin voitti. Kesäloman lähestyessä oli selvää ettei ensimmäinen vakavampi seurustelusuhteeni jatkuisi kesällä tai sen jälkeen.
Tammikuussa pakkaset olivat kestäneet pitkään. Vielä helmikuussa koulubussille pyöräillessä räkä jäätyi nenään joka arkiaamu. Oli jäinen sunnuntai, kun tapasin Judotytön junassa matkalla Tampereelta takaisin pohjoiseen.
Judotyttö oli tulossa toisen budotytön kanssa joltain maajoukkueleiriltä ja minä kaverini Meken kanssa sos.dem -nuorten tapahtumasta joltain opistolta. Olimme tutustuneet Marxin teorioiden lisäksi punaiseen Carilloon. Junan ravintolavaunussa istuimme tyttöjen seuraksi samaan pöytään ja ostimme rehvakkaasti kaljat, kun tytöilläkin oli. Löytyi yhteisiä juttuja ja yhteisiä tuttuja. Luminen Pohjanmaa vilisi sievän Judotytön takana ravintolavaunun ikkunoissa.
Junan vessan pöntöstä höyrysi pakkanen, kun kannen aukaisi. Seinään oli ruuvattu ohjekyltti, jossa luki: ”Huuhdotaan naimalla jalkavipua”. Kun ohjeiden vastaisesti painoin vipua jalalla, pöntön pohjan roiskeinen metalliläppä aukesi. Ratakiskojen poikkipuut vilisivät pöntön pohjalla sata kilometriä tunnissa kohti seuraavaa avaruutta.
Pännäisillä (Bennäs) siirryimme istumavaunun vastakkainistuttavalle paikalle. Tuntui kuin olisimme tunteneet aina. Kuuntelimme vuorotellen walkmaneista Meken Tampereelta divarista ostamaa Slade-yhtyeen kasettia. Yhtyeen nimi oli lapsuudesta tuttu. Kaverin isoveljen seinältä olin opetellut tavaamaan nimen. Kaikki biisit, aivan jokainen, kuulosti tutulta. Slade oli soinut kaikkialla silloin, kun olimme alle kouluikäisiä. Old, New, Borrowed And Blue -levyn biisit olivat jääneet alitajunnan pelastuslautoille odottamaan muistojen helikopteria tai aikakonetta. Oliko tämä enne? Lopuksi kuuntelimme Judotytön kanssa Everyday-slovaria yhdessä samoilla luureilla. Everydayn sanat, jotka olivat lapsena olleet käsittämätöntä foneettista mössöä, muuttuivat nyt todeksi.
Judotyttö tuntui jotenkin sopivalta, nätiltä ja mukavalta. Puhelinnumeroita ei vaihdettu, mutta tiesimme molemmat, että yhteisen tuttumme kautta saisimme toistemme puhelinnumerot. Kun Judotyttö ei alkanut millään unohtua ja Juicen Luonas kai olla saan -biisin soittaminen kaihersi päivä päivältä enemmän, hankin puhelinnumeron.
Oli vanhojen tanssien jälkeinen sunnuntai. Katsoin kotona Fame tv-sarjaa. Odotin että vanhempani lähtisivät jonnekin, että voisin rauhassa soittaa Judotytölle olohuoneessa sijaitsevasta lankapuhelimestamme.
Sovimme treffit keskustan tavaratalon kahvilaan. Ehkä toisten treffien jälkeen vietin jo yön Judotytön vinttihuoneessa. Olimme seuraavat kuukaudet jatkuvasti yhdessä. Yöt kuluivat tutkimusmatkoilla. Aamuisin menin parin tunnin yöunien jälkeen koulubussiin kaupungin linja-autoasemalta. Lukiokaverit ihmettelivät miksi sahakylän poika tulee kouluun kaupungin suunnasta. Ei väsyttänyt yhtään. Uudet elämän ihmeet pitivät virkeänä ja vetelin vitosten sijasta yhtäkkiä pitkän matematiikan todennäköisyyslaskennan kurssista kympin. Tavallisesti kymppejä saaneet tulevat it-insinöörit saivat korkeintaan kasin. Hetken uskoin että naimalla viisastuu.
Laskettelu, skimbaus, mäkkeen meno kuului suhdetta vahvistavaan ja vakiinnuttavaan peruskuvioon. Käviväthän kaikki muutkin seurustelevat parit laskettelemassa. Iso-Syöte, Pikku-Syöte ja Ruka. Sporttinen tyttöystävä vei minut jopa hiihtämään murtomaasuksilla jonnekin kaupungin lähiöitä puikkelehtiville laduille. Urheilu oli ihan mukavaa, kun sen jälkeen oli luvassa lämmintä ihokosketusta. Kerran Judotytön hartiat jumittivat. Levitin lihaksia rentouttavaa ja lämmittävää Mobilatia tytön hartioille saunan jälkeen. Koska olimme käyneet jo saunassa, käsien perusteellinen pesu voitelun jälkeen unohtui. Yöllä peiton alla hiplaaminen päättyi karmeaan huutoon. Mobilatia ei ole tarkoitettu kehon herkimpiin kohtiin.
Lumien sulaessa seurustelusuhteemme alkoi vakiintua. Vapun tienoilla menimme Judotytön tyttökaverien kanssa diskoravintolaan. Keskustan laitamilla sijaitsevalle Seurahuoneelle pääsivät helposti 17-vuotiaatkin.  Judotyttö oli jo 18, minä en vielä. Sinisiä enkeleitä tilattiin pöytiin, eikä juomien kanssa saanut liikkua pois pöydästä, edes toisiin pöytiin. Siniset enkelit piti imeä pillillä omalla paikalla istuen, eivätkä ne menneet edes kunnolla päähän. Jäykkää oli muutenkin kuin hitailla. Judotytön koulukaverit kertoivat kuinka ällöttävää on, jos mies hakee hitaalle ja sillä alkaa seisoa ja se työntää etumustaan vasten.
Tanssimme Judotytön kanssa hitaita ja yritin olla kohteliaasti työntämättä etumusta häntä vasten, vaikka Judotyttö ei seisokistani koskaan valittanut. Paremminkin päinvastoin. Yöllä menimme taas hänen kotiinsa, hänen huoneeseensa. Kaikki oli niin kuin ennenkin, paitsi että aamulla jotenkin ahdisti. Joku vipu oli kääntänyt maailmaa, kammennut palloa enemmän kallelleen jonkun kynnyksen päälle. Tämä avaruus, tämä videopelin kenttä oli lopuillaan. Joko selviytyisin seuraavaan avaruuteen tai pisteet ja elämät loppuisivat.
Katselin vinttihuoneen ikkunasta maisemaa ja soitin vinyyliltä Davea ja vanhaa Pelle Miljoonan Moottori tie on kuuma -levyä. Levottomuuteni kasvoi sietämättömäksi. Maailmamme olivat liian erillään toisistaan. En pystynyt kuvittelemaan olevani erossa hänestä, olimmehan olleet pari-kolme kuukautta jatkuvasti yhdessä. Silti yhdessäolo ja seurustelu ahdisti. Judotytön lisäksi olin ihastunut ihastumiseen, mutta en pystynyt kuvittelemaankaan, että päästäisin irti.
Myös Judotyttö tajusi tämän ja sitten äitienpäivän aamuna, kun loikoilimme hänen sängyssään, hän kertoi että homma olisi nyt tässä.
Hyppäsin bussiin, vaikka en halunnut mennä kotiin. Kun Peltosen sinikeltainen bussi tuli kirkonkylälle ja ylitti joen, tulvavesi oli juuri puskemassa jäitä rikki. Menneen talven jäiden lähtö tuntui olevan täynnä merkitystä ja puhdistavan, kun samaan aikaan talvella alkanut rakkaus valui jäiden mukana Perämereen. Alkaisi uusi aika. Menin kaverien luo  ja jouduin heti tositoimiin. Kärräsimme hiekkasäkkejä ja muita esteitä talojen ympärille, kun tulva oli nousemassa vanhaa uomaa putaasta takakautta talojen sisään.
Monta päivää ja yötä tuntui pahalta. Seuraavalla viikolla palasimme Judotytön kanssa vielä yhteen. Perjantai-iltana kaverit soittivat, että lähtisinkö heidän kanssaan kruisailemaan ja kuuntelemaan Dire Straitsia. Olin jo ehtinyt sopia, että uudelleen syntynyt Judotyttö hakisi minut rättisitikkansa kyytiin. Kun sitten ajelimme rättärillä kaupunkia kohti, loivasti kaartuvalla tienpätkällä, pellon ojassa, näkyi katkenneen katulampun vieressä tuttu moottoripyörä. Kaverit olivatkin lähteneet kahdestaan liikkeelle isoveljen moottoripyörällä, eikä Volvo 740:llä, kun minä olin asettanut naisseuran etusijalle. 750 kuutioisen etuakseli oli katkennut täydessä vauhdissa ja moottoripyörä oli ohjautunut tien sivuun ja katulamppuun pahki. Molemmat olivat jääneet henkiin, mutta toiselta oli olkapää sökönä ja toinen oli lyönyt päänsä pahasti.
Lopun toukokuuta kävin katsomassa heitä melkein päivittäin sairaalassa. Judotyttökin oli mukana, mutta kävin useasti vierailulla myös Essin kanssa. Essilläkin oli meneillään ero poikaystävänsä kanssa. Kun sitten kesäloma alkoi ja Judotyttö oli häipynyt, myös Essi kaipasi seuraa. Pyöräilimme aamuisin samaa matkaa kunnan järjestämälle musiikkileirille, jossa olimme kesätöissä leiriohjaajina. Vielä iltaisinkin kuljailimme samoissa porukoissa, kävimme autokoulua samaan aikaan ja autokoulun jälkeen istuimme kesäiltoja rannoilla. Essi, joka ei ollut koskaan käynyt rokkifestareilla, halusi tulla mukaani juhannusfestareille. Ihan kaveripohjalta, niinhän me puhuimme. Siellä sitten tunturin tanssikallion kupeeseen pystytetyssä oranssissa soputeltassa me olimme sopuisasti lähekkäin. Syvästi ja lopulta katkerasti rakastamani Judotyttö vaipui unholaan, ehkä nopeammin kuin oli sopivaa.

Takaisin talvipäivänseisaukseen. Vuoden pisimpään yöhön. Talvipäivänseisokkiin. Eteenpäin! Elämä on taistelua hyytymistekijä 8:aa vastaan!
Käännymme tavaratalo-aukion jälkeen joulukadun valojen alta Kölnin kanssa kohti torinrantaa. Parin korttelin päästä edessämme on Holvi, diskohelvetti, lihatiski, miten vain, kunhan tarjolla on naisia, musiikkia ja lisää alkoholia. Lisää alkoholia! Kaikki rahat on saatava menemään!
Rakennus on kaupungin vanhimpia. Vauraiden tervaporvarien rakentama kivirakennus, joka on kestänyt jäätä ja tulta, olivat kaupunkia yrittäneet polttaa sitten tsaarin kuriirit, engelsmannit tai rakennusliikkeet.

00.04

Jääkiekkoilijoiden ja juppien suosimaan diskoon on jono. Oven auetessa sisältä kuuluva jumputus selkiää Laura Braniganin Self Control -hitiksi. Monotoninen komppi etenee kuin juna Kostamukseen, kalsea naisääni laulaa menettäneensä kontrollin yön pimeydessä. Kappaleen kylmien elementtien yläpuolella pörisee sähkökitarariffi, kuin muovihampurilaisia myyvän grillin jonossa räyhäävä 154 senttimetriä pitkä metsurin ja ampiaisen lehtolapsi.
Hetken aikaa laulun jäätävä lätinä tuntuu tiivistävän vuoden pisimmän yön yhtäaikaa kylmän sekä kuuman tunnelman. Ja olevan samanaikaisesti sen täydellinen vastakohta.
65. leveyspiiri, kaupunki jäätikön ja soiden välissä. Eroottinen kaipuu, hapuileva känni ja pohjoisen ihmisille ominainen tapa osoittaa rakkautta vittuilemalla. Ironia, joka voi hyytyä luovuttamiseksi tai räjähtää väkivallaksi sekunnissa. In the Night, No Control. Loputon haku päällä, kykenemättömyys pysähtyä mahdollisen onnen äärelle. Oksennuksen ääniä kulman takaa. Kiistaa taksista. Tappelu grillijonossa. Varastettuja polkupyöriä, ainainen pakkanen ja kahdeksan boforin tuuli. Kärppiä, lohia, silakoita. Kaleva, Kaltio, Kallinen. Lestadiolaisen uskontovyöhykkeen piirittämä kaupunki, jonka yliopisto rakennettiin suolle ja teatteri mereen. Satama kuivalla maalla. Kannattaako sitä etes lähtiä? Ei tästä tuu kuitenkaan mittään. Luovutetaan.
Ahistuksesta voimaa ja angstista vitamiinia.

”Täällähän on tuttuja!” sanoo Kölni, kun näkee jonon hännillä olevan Nassen. Nuorisotalon diskon vastaava bodari pitää jonon perää yhdessä noin 25-vuotiaan kaverinsa kanssa. Naisilla on kuohkeat tukat ja neonvärejä kaihtamattomat sotamaalaukset. Asetumme jonoon heidän taakseen.
”Hei kiharapää, ookko nää Bensonin veli?” kysyy Nassen kaveri minulta.
”Bensonin? En tietääkseni.”
”Oot vähä samannäköinen kuin Garbon rumpali.”
”Ai jaa.”
”Ostatko lehen? Ei oo Garbosta juttua, mutta muita hyviä on”, puuttuu Kölni puheeseen.
”Se on kyllä ihan kauhia”, varoittaa Nasty Suiciden mukaan nimetty Nasse kaveriaan.
”Nämä on kivannäkösiä poikia”, hihittää Nassen kaveri ja ostaa Lipsu Teutori -lehden ja laittaa sen käsilaukkuunsa.
Saamme myytyä jonon muille tyypeille loputkin repussa olevat lehdet. Taskumme ovat täynnä viiden ja kymmenen markan seteleitä. Rahojen juomisesta tulee kova urakka.

Nasse ja kaveri ovat bonganneet takatukat, jotka lähestyvät keskikaupungilta ravintolaa ja sen oven eteen muodostunutta lihallisen kaipuun riuduttamaa jonoa.
”Tuo Järvenpää on komia”, supattaa Nasse kaverilleen.
”Iiläinen takatukka”, kommentoi Kölni, niin että Nassen kaverikin varmasti kuulee.
”Näyttäähän tuo sinullakin tukka kasvavan. Tuo liimaletti kaipais pientä pehmennystä”, sanoo Nassen kaveri Kölnille. ”Varaa aika Virholta, niin vedetään sulle vogue.”
Jääkiekkoilijat purjehtivat tyynesti jonon ohi.
”Mitä maalitykki?”, huikataan jonosta Järvenpäälle. Vaalea takatöyhtöinen kiekkoilija hymyilee huikkaajalle ja jatkaa matkaansa ovelle. Portsari avaa oven niin, että jääkiekkoilijat voivat kävellä ravintolaan sisään vauhdin lainkaan hiljentymättä.
”On se ihana”, sanoo Nassen kaveri.
”Paljo komiampi kuin tuo Huikari”, kommentoi Nasse.
”Kyllä mulle Huikarikin kelepais”, sanoo Nassen kaveri.
”Tuolle kelepais kuka vaan, joka on näkynyt telkkarissa”, sanoo Kölni minulle.
”Äläpä poika ala”, sanoo kommentin kuullut Nasse. Naiset kääntävät meille selkänsä, kun jono edessä alkaa liikkua.
Baarista tulee ulos nopeaa tahtia sinne yksin menneitä, nyt pariskuntina. Jono vetää paremmin kuin Rattorissa. Mekin pääsemme sisälle lämpimään.

00.23

Portsari ottaa takkimme ja antaa narikkalaput. 200-vuotias kivirakennus tuntuu eksoottiselta laatikkorakentamisen keskellä, vessassakin pitää kusta sivuttain vinossa.
Ohitamme alakerran pubin ja menemme suoraan sinne minne muutkin, yläkerran diskoon, jota tytöt Letkussa vertasivat lihatiskiin. Vertaus ei ole huono.
Saamisen ja antamisen loputon leikki on käynnissä.
Syötti on asetettu.
Diskoravintolan ilma on imelä sekoitus tupakan savua, savukoneiden sitruunaa, vaniljaa, Calvin Kleinia, Lacostea… Mennenin tuoksu baaritiskillä tökkää nokkaan kuin biljardikeppi.
Kaiken pohjalla on kuitenkin kiiman tuoksu. Haju, jota ei haista hajuna. Haju, joka iskee suoraan aivojen suvunjatkamiskeskukseen. Tuoksu, joka kutsuu etsimään pariutumiskumppania, parhaita geenejä, sopivaa vastustuskykyä, puuttuvaa palasta, avainta lukkoon, vakalle kantta.
A-ha -yhtyeen Take On Me on tämän hetken kovin hitti. Sen nopea rumpukomppi pumppaa kivirakennuksen tanssilattialle turboahdettua nuorta energiaa kuin neljä puolentoista litran Saabin mäntää. Kaipauksessa kylmäpuristettu kiiman tuoksu ja nuori energia tiivistyvät uuden elämän polttoaineeksi. Siitä tulee animaalista steroidia, joka pistää ihmisen etsimään täyttymystä, väsymättä ja vastoinkäymisistä välittämättä, ylittämään rämeitä ja vuoristoja, tekemään keksintöjä ja rakentamaan linnoja. Se synnyttää oivalluksia ja runoutta, pistää tappelemaan ja tappamaan, etsimään sitä oikeaa, tai edes sopivaa tai edes jotakuta, jolle kelpaisi valomerkin jälkeen ravintolan oven ulkopuolella, kun isojako on lopuillaan.
Muuten jäätyy hankeen ja jos ei jäädy, jää yksin.

”Nyt otetaan kaikkea ja tuplana!” sanoo Kölni kourat vitosen seteleitä pursuten.
Tanssilattialla Lacosten ja Seppälän ohuisiin villatakkeihin pukeutuneet töyhtötukkaiset miehet tanssivat (sillä takatukat eivät tanssi) ja lähestyvät naisia laskettelusauvojen koukkuun jäykistämin kyynärpäin, lanteitaan ketkuttaen. Rytmin tähän soidintanssiin antaa brittiläinen Billy Ocean. Wanna be a lover, lover, uh, lover boy.
”Diskoperseitä”, sanoisi punkkariystävämme Pate.

Kölnin tilaamat rommicolat nousevat päähän kuin kutuhauet putaaseen. Todellisuus himmenee. On yhtä aikaa kirkasta ja sumeaa. Havaitsen naisen hahmon tai ainakin naisen idean. Haen sitä tanssimaan. Careless Whisper. Huoleton vispaaja. Ei paljon puhu, peltojen keskeltä. Opiskelee käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa. Varmaan kiva, mutta hei.
Samantien edessäni on missityylinen blondi, joka näyttää jostain tutulta. Tuskin telkkarista, pohjoisesta ei juuri telkkariin päästä tai jouduta, saati mennä. Blondi katsoo minua. Pinkit huulet. Vilkaisee sitten seinustalla keskenään kukkoileviin takatukkiin, katsoo sitten uudestaan minua. Forever Young. Let’s dance in style, let’s dance for a while.
”Tämä on maailman paras biisi. Lähekkö tanssimaan?” kysyn.
Nainen katsoo millisekunnin, miettii, päättää lähteä, epäröi, ja jostain tuntemattomasta esteestä huolimatta lähtee.
Tulen säädylliselle etäisyydelle, mutta nainen provosoi uhmakkaasti ja puskee lantiotaan lähemmäs ja katsoo olkani yli tanssilattian reunalle takatukkien suuntaan. Nainen on jotenkin tutusti kaunis ja mietin missä olen hänet nähnyt? Urheilija? Ei. Telkkarissa. Ei tai… perintöprinsessa? Ei nyt sentään missi. Liittyy jotenkin vaatteiden esittelyyn. Muotinäytöksessä tai Pukumiehen mainoksessa? Ei. Muistan yksityisen hetken omassa huoneessani. Anttilan kuvasto, alusvaatesivut. Siellä. Malli.
Nainen hankaa lantiotaan provosoivasti ja katsoo minua silmiin. Minä katson takaisin, mietin suudelman mahdollisuutta ja muutamaa muuta mahdollisuutta. Nainen vilkaisee olkani yli jonnekin taakse. Yhtäkkiä joku repäisee takaa olkapäästäni. Otteeni naisesta irtoaa. Kaadun selälleen lattialle. Nainen katsoo repäisijää, eikä sano mitään. Repäisijä katsoo naista, mutta kääntyy minuun päin ja nostaa minut rinnuksista ylös. Takatukka. Nyt on aika lähellä, että tulee turpaan.
Takatukka katsoo sivulleen. Sinne on ilmestynyt 30 senttiä Takatukkaa lyhyempi tyyppi, joka naputtaa Takatukkaa asiallisesti olkapäähän. Takatukka katsoo tyyppiä. Lyhyt urheilullinen tyyppi on Essin lihaksikas painijapoikaystävä Jone.
”Anna sen olla, se on mun kaveri”, sanoo Jone Takatukalle.
”Vittu, yritti mun naista”, sanoo Takatukka ja kääntyy naisen suuntaan, ottaa naista käsivarresta ja vie naisen pois mennessään.
”Mieti vähä kenen naisia tanssitat ja kenelle vittuilet”, sanoo Jone minulle. Muutaman metrin päässä Jonen takana on Essi, joka nostaa minulle sinistä enkeliä kippikseksi ja hohkaa diskospottien kirkasta valkoista valoa, kuin olisi itsekin enkeli.
”On se enkeli”, sanon.
”Onhan se. Oot ollu vissiin aika ihastunu siihen?” sanoo Jone. ”Tehän ootta käyneet yhessä vaikka missä.”
”Ollaan kai, joo”, vastaan.
”Oottako koskaan pusutellu Essin kans?”
”No vittu kavereita vaan ollaan”, sanon, vaikka muistoja soputeltasta sinkoilee päähän.
”Ettekö yhtään, edes ihan pikku-pikkupusuja?” kysyy pienikokoista kreikkalaista Adonis-patsasta muistuttava Jone.
”Oltaiski.”
Tunnen etäistä kuvotusta. Lähden ihmisjoukon läpi kohti vinosti kustavaa vessaa. Mahassa pyörähtää ja kurkkua polttaa. Nyt taitaa tulla kusen sijasta viiniä, rommia ja hampurilainen ilman pihviä.
Ympäristö muuttuu liikkuvien kuvien sijasta strobon lailla välkkyväksi sarjaksi still-kuvia.
Kuva 1: Kölni juttelee joidenkin urheilijatyyppien kanssa baaritiskin kupeessa. Samassa ringissä lukiomme aitajuoksua harrastava kanslisti nauraa suu auki.
Näköhermojeni suljin raksahtaa.
Kuva 2: Jonen takana oleva enkeli-Essi huomaa näkökenttäni oikean reunan ulkopuolella jonkun. Räps.
Kuva 3:  Essi lähtee drinkkinsä kanssa sen huomaamansa näkökenttäni ulkopuolella olevan jonkun luo.
Käännän päätäni, vaikka mahassa ja päässä pyörii.
Salama välähtää.
Kuva 4: Kata on saapunut paikalle arkkitehtipoikaystävänsä kanssa. Välähdys ja räps.
Kuva 5: Kölni huomaa Katan ja lähtee Katan suuntaan.

Kiihdytän vauhtia. Ehdin vessaan, painelen vuoroaan odottelevien ohi suoraan WC-koppiin. Arabia. Laatumerkki. Mahahapot maistuvat rommilta ja colalta.
Bassarin tasainen jytke kantautuu vessan seinien läpi etäisyydestä. Kiviseinät leikkaavat musiikista yläpään pois ja muuttavat biisit tunnistamattomiksi jyskeeksi, kuin seinän takana paneskelevien lakeuden jättiläisten lemmen ääniksi opiskelijakämpän pahvinohuinen seinien takana. Aina kun vessan ovi aukeaa, jytke muuttuu pätkäksi jotain, jonka olen jossain kuullut.

01.12

Vierailu saniteettitilojen LVI-päätteellä auttaa. Palaan diskoon uusin voimin. Nuoriso-ohjaaja bodari Nasse kavereineen on asettunut takatukkaringin viereen tyrkylle. Alusvaatemallia vartioinut takatukka on palannut muiden takatukkien rinkiin ja Anttilan kuvaston tyttö imee drinkkiänsä baaritiskin päässä yksin, hyljättynä. Ritari tai piru sisälläni herää. Nainen vilkaisee minua. Ritaripiru. Menen jututtamaan naista.
”Sun ei kannattais tulla mulle jutteleen”, sanoo alusvaatemalli muualle katsoen.
”Lähekkö tanssimaan?” kysyn naiselta. ”Vai otakko juomista?”
Käännyn baarimikkoon päin.
”Sininen enkeli Ginger Alella!”
”Älä hullu mulle tilaa!” alusvaatemalli sihahtaa.
”Miksen? Äskönhän me tanssittiinkin.”
”Sulle käy huonosti.”
Suojelusenkelini Essi tulee ja änkeää keskustelumme väliin.
”Hei, mitä mies?”
”Mitäs tässä, yritän kasvaa sinusta irti”, sanon Essille.
”Vai niin, tuuppa käymään tuolla narikassa, mulla on sulle siellä juttu.”
Alusvaatemalli katsoo Essiä.
”Onko tuo hullu sun kaveri? Vie se vittuun täältä, ennenku se kuolee.”
Essi ottaa minua kädestä ja lähtee taluttamaan kohti portaita. Otan talutuksen vakavana vapaan tahdon ja yksityisyyteni loukkauksena.
”Hei Essi, just kun mulla ois ollu mahkut”, yritän vängätä.
”Mennään hakemaan nyt ne teidän Saabin avaimet narikasta”, komentaa Essi.
Takatukat katsovat kun Essi taluttaa minua portaitten suuntaan.
”Tippukaa tekin divariin!” huudan takatukille. ”Suoraan kakkoseen!”
Rinnuksiini käynyt takatukka katsoo kavereitaan hermostuneesti. Vaikka 120 kg nousee penkiltä, mies ei tiedä miten huutoon pitäisi vastata. Muut takatukat nauravat. Takatukkien vieressä päivystävä Nasse kelaa keskisormensa pystyyn minua kohti niin, etteivät takatukat huomaa.
Toisella seinustalla Kölnillä näyttää olevan kovasti asiaa Katalle ja Katan arkkitehtipoikaystävälle. Kölnin kiihtyneestä virneestä päätellen myötätuntoa ei ole jaossa. Kata ei näytä tyytyväiseltä. Ei, Kata näyttää vihaiselta.
Essi taluttaa minut portaita alas, narikkaan. Essi kaivaa narikkalappuansa ja minä kaivan omaani. Mallasjuoman logolla varustettu numeroitu muoviläystäke löytyy perstaskusta. Portsari antaa takkimme kuin pariskunnalle, yhtäaikaa. Tilanne olisi optimaalinen, jos olisi viime kesä ja olisimme Essin kanssa lähdössä diskosta kahdestaan.
”Tässä on nämä avaimet. Kai te pärjäätte?” sanoo Essi ja antaa takkinsa takaisin portsarille narikkaan. ”Teillähän on taksirahat niistä lehdistä, jos ette muulla pääse.”
”Mietippä Essi, jos me…”, koetan sönköttää.
Essi pysähtyy katsomaan minua.
”Siis jos sinä ja minä…”, katkaisen lauseeni.
Ei ole viime kesä, Essillä on nyt Jone.
”Tai… pärjätään me, me mennään vaikka toimistolle tai jotain.”
Jone taluttaa virnuilevaa Kölniä yläkerrasta narikkaan. Kölni näyttää hikiseltä, otsalla on pisaroita.
”Tämä lähtee samassa paketissa”, sanoo Jone portsarille. ”Ennenku saa turpaansa muutakin kuin drinkin.”
Saan takin päälleni. Kölni kaivaa taskuistaan kourallisen seteleitä ja kolikoita. Ojentaa sitten kaikki rahat portsarille, joka pysähtyy lyhyeksi hetkeksi katsomaan Kölniä ja ottaa sitten rahat.
”Tässä on Lipsu Teutori, joka morisee”, sanoo Kölni ja nauraa itsekseen.
Essi ja Jone saattavat meidät ovelle.
”Nyt on pojat niin, että teidän ei kannata jäädä tähän baarin eteen odottelemaan ketään, menette samantien jonnekin pitemmälle”, opastaa Jone. ”Muuten saattaa lätty lätistä.”
”Pärjäättehän te varmasti?” kysyy Essi.
”Kyllä, äiti!” sanon.
”Lipsu Teutori kuittaa!” sanoo Kölni ja vetää käden lippaan. Kävelemme kivitalon sisäpihan muurien ulkopuolelle.
Kaikkialta iskevä pakkanen jäähdyttää tunnelman diskon hikisyyden jälkeen. Äkkiä pää tuntuu huomattavan selvältä. Kölniä vielä naurattaa.

01.25

Kävelemme korttelin päähän ravintolasta. Pakkasen kirkastamat aivot faxaavat tajuntaan tilanneraporttia. Riks raks. Spruit.
”Ei mutta vittu, mehän ollaan juotu kaikki rahat!”
”Tavoite täytetty!” nauraa Kölni. ”Kohta koittaa onni!”
”Mulla on enää yks markka taskussa. Ei paljo taksilla ajella.”
”Kerrankin oltiin reiluja portsarille!”
”Nii oltiin, mutta ei päästä täältä pois mitenkään.”
”Mennään putkaan. Sanotaan että tehhään itsarit, jos ei päästä lämpimään!” hohottaa Kölni.
”Toimistolla ei oo enää ketään, sinne ei kannata yrittää. Kaikki tutut on jossain kännissä, niiltä ei saaha kyytiä”, kertaan vaihtoehdot. ”Ja loput on lähteneet Syötteelle.”
Kölnin naama pisaroi vieläkin siihen heitetystä drinkistä.
”Kuivaa tuo naamas ennenku jäätyy.”
”Katasta on tullu draamaqueen”, sanoo Kölni samalla, kun kuivaa naamaa vihreään villaiseen kaulahuiviinsa.
”Tai sinusta”, sanon. ”Vittuilitko sille pahastikin?”
”Kävin vaan läpi faktat”, vakavoituu Kölni.
”Mitkä faktat?”
”Kölnin kirkko”, sanoo Kölni, ”sitä rakennettiin 600 vuotta. Ja valmistuessaan 1880 se oli maailman korkein rakennus.”
”Tiedetään”, sanon. Kölni on saanut lempinimensä voimallisesta esitelmästä, jossa hän onnistui yhdistämään sykähdyttävällä tavalla Aku Ankka -lehdessä ilmestyneen Kirkontornin huilisti -jatkosarjan, Kölnin kirkon rakentamisen ja Euroopan sotahistorian.
”Se halus vaan päästä äkkiä neitsyydestä ennenku täytti 18”, sanoo Kölni, ”eikä sitten muuta.”
”Aika tylyä.”
Mietin yhden sadasosasekunnin ajan minulta salattuja vaiheita Katan neitsyydenmenetyspelissä. Molemmille saavuttamattomaksi luulemani wannabe-joyce davenport oli lopulta sittenkin saavuttamaton, meille molemmille.
Melkein heti, sadasosasekuntia myöhemmin, Thomas Wassbergin olympialaisten hiihtokisassa Juha Mietoon tekemän eron kuluttua, pakkanen hyökyy taas päälle ja vie ajatuksen takaisin tähän hetkeen ja sitä välittömästi seuraavaan jäätävään tulevaisuuteen.
Juuri tällä ”nyt” -hetkellä tilanne ei näytä kovin hyvältä. Hirveä pakkanen, ei kyytiä, ei yösijaa.
Jotakin pitää kehittää.
Vihdoin myös Kölni tajuaa, että jotain pitäisi keksiä. Ja näyttää keksivänkin.
”Ne kakkosluokkalaiset kiltsit antoi puhelinnumeron, mennään sinne!”
”Ensimmäinen hyvä idea tuntiin!”
Rupean kaivamaan reppua. Sieltä löytyy vain tyhjä Kulkurin Valssi -pullo. Ei yhtään lehteä. Ei yhtään lehteä. Ei!
”Me ollaan myyty sekin lehti, mihin ne kirjoitti sen puhelinnumeron!”
Pakkanen kiristyy ja imeytyy vaatteiden läpi, diskon kiimainen hiki on enää jäähtynyttä kusta housuissa. Epätoivolle on tullut iskun paikka.
”On meillä se auto. Laitetaan se tyhjäkäynnille ja lämmöt täysille. Nukutaan siellä siihen asti että ollaan ajokunnossa.”
Pakkohan sitä on jotakin yrittää.

01.33

Poliisitalon kylkeen, kaupunginojan rantaan on jäänyt muutamia lukittuja polkupyöriä. Vanhanmallisen lukon saa auki yhdellä tarkalla potkulla. Talutamme pyörän ensin ylämäkeen törmän päälle. Lyseon kohdalla nousen polkemaan ja Kölni hyppää kyytiin tarakalle. Olen unessa useasti, sinun kaduillas, koulutie.
Ylitämme jokisuiston kolme siltaa matkallamme pohjoiseen. Pyörän rengas luiruaa jäisellä jalkakäytävällä. Kölni hyppää tarakalta juuri ennen neljättä, voimalaitoksen alakanavan siltaa. Pysähdymme katsomaan vesivoimalasta ulos vellovaa, kaupungin väritelevisioille, jääkaappipakastimille ja sähkökitaroille virtansa antanutta, mustana pyörteilevää nolla-asteista vettä. Kölni nojaa kaiteeseen.
”Hyppäiskö koskeen? Ei olis mitään mahkuja selvitä!”
”Älä leiki tuon asian kans. Entä jos sua rupeaa joskus oikeasti ahistamaan?” sanon Kölnille.
”Tiiääkkö mitä? Meillä on ongelma. Jos me haluttais, että joku tekis meiän elämästä joskus elokuvan, niin meitä täytyiskin ahistaa. Ainaki jos Suomessa ollaan. Pitää ahistaa. Muuten me ei olla uskottavia”, sanoo Kölni ja hyppelee sillankaidetta vasten. ”Meillä menee liian hyvin. Meiän pitäis oikiasti hypätä tuonne koskeen. Siinä olis draamaa.”
Alhaalla höyryää musta vesi. Voimalaitoksesta kuuluu vaimeaa jyminää. Viikatemiehet odottelevat pakkaseen nousevan sumun keskellä alavirrassa.
”Harvoin täällä tai täältä on siitä älyttömästä ahistuksesta huolimatta tehty mitään elokuvia”, sanon. ”Ketä se ahistus kiinnostaa?”
”Onko meiän elämässä mitään draamaa?” kysyy Kölni ja vastaa itse. ”Eipä juuri. Myöhästyy bussista. Saa kokeista kasin. Rasvaprosentti ei mene nollaan. Ei saa ihan kaikkia naisia. Ei pääse baariin. Litistyy bussin alle veriseksi läntiksi. Tai jäätyy kuoliaaksi hankeen. Siinä oliskin jo vähä meininkiä, mutta sekin olis säälittävää. Vähä niinku omaan oksennukseen tukehtuminen.”
Ajatus oksennukseen tukehtumisesta värisyttää. Oksennan mieluummin vaikka sinne diskon vinoseinäisen vessan pönttöön. Arabiaan, jonka rauhaan ja autiuteen kuuluu vain kiviseinien taajuusleikkaaman bassarin etäinen kumu sekä jättiläisten paritteluäänet opiskelijakämppien pattereita vasten Billy Oceanin Loverboyn tahdissa.
Kölni kääntyy alakanavan sillan kaiteen päälle mahansa varaan vaa’aksi ja irroittaa kädet kaiteesta.
”Omaa tyhmyyttähän se kuitenkin olis, niinku se, että jos nyt tulis kauhia tuulenpuuska ja tiputtais minut tuonne koskeen.”
Kölnin jalat pysyvät yllättävän vakaina tasapainoillessa, vaikka suu käy.
”Ei meillä oo mitään ongelmia. Gorbatsovi lopettaa kylmän sodan. Berliinin muuri puretaan. Lopulta ilmenee että amerikkalaisten hymyily on sittenkin aitoa. Kaikilla on lacostet, purjeveneet ja golfmailat. Perseessä.”
Mietin Kölnin tilitystä. ”Siksi kai se Jim Morrisonikin joi ittensä henkiltä. Tai se Joy Divisionin äijä”, sanon. ”Niitä ahisti se, kun niitä ei ahistanu. Tai ainakaan ne ei tienneet mikä niitä ei ahistanu. Äh. Vai miten se meni?”
Mietin jäätikön reunustamaa eristynyttä kaupunkiamme, jonka bändit ovat kovaäänisiä ja rujoja. Ahdistuneen ja vittumaisen maineessa.  Jopa Juliet Jonesin Sydämen koskettavimmat poplaulut ovat monesti kipeän ironian lävistämiä.
”Kaikkia muita täällä ahistaa joku, mutta meitä ei ahista mikään.”
”Mikä meissä on vikana?” kysyy Kölni laskeutuessaan kaiteelta. ”Tulee jotenki semmonen petturiolo, kun ei yhtään ahista.”

01.55

Kaupungin silhuetista meitä lähestyy horjuvin askelin naiseksi piirtyvä hahmo. Naisen takaa siltoja tulee taksi, joka pysähtyy tornitalojen risteykseen voimalaitoksen puolelle tietä. Samaan aikaan horjuva nainen lähestyy meitä.
”Ei ahista yhtään!” huutaa Kölni naiselle ja on hyppäävinään kaiteen yli. Naisen takana taksista noussut pariskunta jää taksin lähdettyä katsomaan huolestuneena suuntaamme.
Siltaa kävelevä nainen tulee lähemmäs. Kuohkeatukkainen tunnistaa meidät pienlehteä myyneiksi tyypeiksi Holvin diskon jonosta ja puistelee päätään. Tunnistan Nassen jääkiekkoilijoita ihailleen kampaajakaverin.
”Mihin Nasse on joutunu?” kysyn pohjoiseen vaeltavalta yksinäiseltä usvaprinsessalta. ”Kävikö sillä flaksi?”
”Te ootte ihan samanlaisia mulukkuja kuin muutkin miehet!” sopertaa nainen itkunsekaisella raivolla ja ottaa käsilaukustaan jotain. Rullattu putki on paperinen.
”Vittu mitä ahistavaa paskaa tämäki!”
Nainen koettaa huitaista meiltä ostamallaan lehdellä minua päähän, mutta osuu olkaan. Taustalla tilannetta tarkkaileva pariskunta näyttää miettivän, pitäisikö tilanteeseen puuttua.
Lehti tippuu jäiselle jalkakäytävälle, puoliksi sillan kaiteen alle. Nainen on potkaisemassa Lipsu Teutoria koskeen, muttei osu siihen. Ehdin napata hengentuotteemme ennen toista potkuyritystä ja irtonumeron varmaa hukkumiskuolemaa. Eivät ne alakanavan viikatemiehet olisi sitä kuitenkaan lukeneet. Lehdestä saisi vielä vitosen ja vitosella lihapiirakan.
”Homot!” huutaa nainen ja lähtee kohti pohjoista. Käärin pelastamani Lipsu Teutori -lehden rullalle ajurintakkini povitaskuun. Kölni tekee teatraalisen mukahypyn sillankaidetta vasten. Taustalla tilannetta tarkkaillut pariskunta tulee lähemmäs.
”Onko kaikki ok?” kysyy asiallisen kuuluvasti pariskunnan mies, jonka tunnistan Katan arkkitehtiopiskelijapoikaystäväksi.
”Ei ahista yhtään!” huutaa Kölni. Kata katsoo tilannetta poikaystävänsä takaa kädet puuskassa, mitään sanomatta.
”Kaikki ok”, sanon ja tartun sillan kaiteella keekoilevan kaverini hihaan. ”Lähetään Kölni eteenpäin.”
Kata ja poikaystävä suuntaavat voimalaitoksen viereen rakennettuun korkeaan opiskelija-asuntotaloon. Me lähdemme siltaa pohjoista ja siellä odottavaa Saab 96:tta kohti.
Vastarannalla kerrostalon katolla näkyy iso valomainos, jossa leijona pitää liekehtivää tynnyriä tassujensa välissä.

02.08

Saab 96 on parkissa grillikioskin takana pohjoiseen jatkavan kadun oikealla puolella. Hukkumiskuolemalta pelastunut Lipsu Teutori painaa povitaskussa rintaa kun istuudun autoon. Otan lehden pois povarista ja heitän viereiselle penkille. Nykäisen vänkärin ovea lukitsevan tapin ylös. Kölni vetaisee oven auki ja istuu lehden päälle. Painan kytkimen pohjaan. Pumppaan kevyesti kaasua. Käännän avainta. Auto lähtee heti käyntiin.
Saabin takana siniharmaa kaasupilvi miettii mihin lähtisi. Ei osaa päättää ja jää paikoilleen.
”Täällä on ihan helevetin kylymä” sanon samalla kun kaasutan lisää. ”Me jäädytään tänne autoon, vaikka lämmitykset olis täysillä.”
”Bensaa näyttää olevan ehkä tunniksi”, sanoo Kölni.
Sammutan auton.
”Me kuollaan, jos me jäädään tänne.”
Katsomme toisiamme. Mieleeni muistuvat lehtikuvat armeijassa jalkansa palelluttaneista pojista, joiden mustuneet varpaat on pitänyt amputoida pakkasessa vietetyn yön jälkeen. Ilman varpaita olisi vaikea tanssia. Takatukat ei tarvi varpaita. En halua olla takatukka. Tarvin vielä varpaitani. Pakkotilanne.
”Ei kai me enää niin kännissä olla?” arvioi Kölni.
”Ollaan me”, sanon.
”Kumpi ajaa?”
”Jompi kumpi.”
”Kivi, paperi, sakset?”
”Yy – kaa – koo – _____”
Kädet lyödään eteen nelosella.
Kaksi nyrkkiä tulee vastakkain. Ratkaisematon.
Uusi yritys.
”Yy – kaa – koo – _____”
Kölnin kämmen on auki, minulla on nyrkissä. Paperi voittaa kiven. Minä ajan.

Puhallan pitkään ja yritän keskittyä ollakseni selväpäinen. Kölni nousee ulos ja alkaa rapata auton jäätyneitä ikkunoita. Kölnin lihaksikkaan urheilijanperseen alta paljastuu koskesta pelastunut viimeinen Lipsu Teutori.
Katson lehteä. Siihen on kirjoitettu jotain sinisellä mustekynällä. Nina ja Saija. Ja puhelinnumero. Puhelinnumero!
Voiko numerojono kauniimmalta näyttää?
”Täällä on se numero!” kiljahdan.
”Mikä numero?” kysyy ikkunaa rappaava Kölni ulkoa.
”Se numero, jonka ne kiltsit antoi!” huudan.
”Me ei ehkä kuollakaan!”
Alamme tanssia villisti hyppelehtien punaisen Saab 96:n ympärillä. Kanootin kapean, vesille lasken, seuraan nyt majavaa…
Riemukas liikunta lämmittää, mutta reaaliteetteja kumpuaa taas mieleen.
”Entä jos ne nukkuu?” huolestun.
”Eikö niillä ollut porukat pois?” sanoo Kölni.
”Ei tarttis ajaa kuin pikkuteitä pari kilsaa. Ei varmaan oo poliiseja laitakaupungilla tähän aikaan”, sanon. ”Kotia mennessä se ois varma puhallutus ja tuomio.”
”Tuo puhelinnumero pelastaa meidät paleltumiskuolemalta ja vankilareissulta!” sanoo Kölni.
”Rappaa ikkunat, minä soitan niille”, sanon.
Menen grillin vieressä töröttävään puhelinkoppiin. Pleksilasiseinille on villiintynyt kuurankukkakasvusto. Puhelimen luuriin on joku kirjoittanut punaisella tussilla Oonko mä ainoo?
Kaivan taskusta ainoan ja viimeisen tienaamamme hopeisen markan kolikon. Asetan sen puhelinkoneen yläosassa olevaan reikään. Pyöritän numeroita kiekonmuotoisesta numerovalitsimesta.
Ei hälytä.
Jos kylmää metallista numerovalitsinta nuolaisisi, kieli tarttuisi siihen kiinni. En nuolaise. Laitan luurin takaisin koukkuun. Käyttämättömän -ja ainoan- kolikkoni pitäisi tulla samalla koukunpainalluksella ulos koneesta.
Ei tule.
Puhelimen luuri on melkein yhtä kylmä kuin hiilihappoon jäädytetty häränsperma, jota pidin kämmenelläni keinosiemennysasemalla. En nuolaissut sitäkään. Kyseessä oli ylä-asteen valinnaisaineena olleen maa- ja metsätalouden retkipäivä.
Lyön puhelinkonetta ja kolikko tipahtaa ulos jäätyneen koneen syövereistä. Asetan markan uudestaan kolikkoaukkoon ja pyöritän monistetun lehden takakanteen käsinkirjoitetun numerosarjan.
Hälyttää.
Luuri nostetaan langan toisessa päässä.
”Mikä ettei, tulkaa vaan, porukat on Rukalla”, kuuluu luurista tytön ääni. ”Me kuunnellaan täällä just Juliet Jonesia Ninan kanssa.”
Painan mieleeni osoitteen, joka sijaitsee rintamamiestalokortteleissa, nuoremman soittokaverini Tommin kodin lähellä.
“Ne kiltsit oottaa meitä siellä!” sanon Kölnille kun palaan Saabiin.”Lähetään.”
”Lähetään!”
”Lähetään.”

02.26

Löydämme talon helposti. Portinpieliä varoen, kieli keskellä suuta, kurvaan talon pihalle. Saab 96 pysähtyy kiltisti vihreän kuplavolkkarin viereen.
Talon iso lasikuisti on lämmitetty ja siihen on sijoitettu hieno Xeroxin monistuskone. Jätämme kenkämme monistuskoneen viereen.
”Meillä ei oo muuta tuliaisia kuin me itte”, sanoo Kölni.
”Ei se mitään. Juotteko kahavia?” kysyy talossa asuva tummempi Saija, kun tulemme peremmälle.
”Ilman muuta.”
Rintamiestalon ison olohuoneen ja keittiön yhdistävässä alakerrassa on sohvakalusto ja sitä vastapäätä jättimäinen 28 tuuman televisiomöhkäle. Saloran vieressä on piano ja sohvan vieressä stereot. Huoneessa kuuluva musiikki on peräisin 33 kierrosta minuutissa pyörivältä mustalta vinyylilevyltä. Levysoittimen neula lukee signaalin mekaanisesti levyyn kaiverretuista urista. Neulasta signaali menee viritinvahvistimeen ja sieltä lattialla seisoviin Philipsin designkaiuttimiin.
Minä istun odottamaan kahveja keittiön puoleisella seinustalla olevaan pirttikalustoon. Kölni menee tutkimaan osittain joulukuusen taakse jäänyttä kirjahyllyä.
”Mikä tämä bändi on? Kuulostaa vähä Echo & Bunnymeniltä tai Curelta?” aloitan puheen.
Efektoitujen sähkökitaroiden täyttämän instrumentaaliosuuden jälkeen alkaa laulu, yllättäen suomeksi. Rakastin varastaa, pelkäsin omistaa…
”Oho, tekeekö joku tämmöstä suomeksi? Mitä se sano? Millainen olin, enää en?” sanoo Kölni ja lopettaa kirjanselkien selailun. ”Aika taiteellista.”
”Joo, vaihetaan vaan levyä, jos ette tykkää”, sanoo vaaleampi Nina.
”Eiku tämä on hyvä, mikä tämä on?” sanon.
”Tiistai. Se on brittibändi jostain Haapalehdosta tai Myllyojalta”, sanoo Saija. ”Ne on isosiskon kavereita. Kuuntelevat Cocteau Twinsiä ja Smithsiä.”
”Hyvät vaikutteet”, sanoo Kölni.
”Mutta nyt kun tulitte, meillä vois olla jotain tunnelmaan sopivampaaki musiikkia”, sanoo Nina, menee soittimelle, nostaa neulan levyltä ja nappaa pyörivän vinyylilevyn tottuneesti vauhdista pois. Nina laittaa samantien uuden levyn pyörimään. Levynkannen maisema näyttää lakeuden niityiltä. Meditointiin tarkoitetulta kuulostava new age -henkinen pianomusiikki täyttää huoneen.
”Onko tämäkin jotain tuntematonta uutta kotimaista?” kysyn pianomusiikista samalla kun siirryn tutkimaan talon mielenkiintoisen runsaalta vaikuttavaa levyhyllyä.
”Eiku se on George Winstonia”, sanoo Nina ja istahtaa sohvalle.
”Laitetaanko kahviin vähä konjakkia?” kysyy Saija keittiön suunnalta.
”Konjakkia!” kuuluu ääni yläkerrasta. Vähän vanhempi, yli kaksikymppinen tumma tyttö tulee vintistä avoportaita kohti, ohi elokuvajulisteen, jossa hänen kanssaan hyvin samantyylinen polkkatukkatyttö törröttää huuliaan.
”Heippa, minä olen Johanna”, sanoo tummaverikkö napakasti. ”Te olette ilmeisesti niitä hyvännäköisiä pienlehtipoikia?”
”Saako olla kahvia ja konjakkia?” keskeyttää Saija siskonsa.
”Ei kiitos, tai ehkä kahvia, lähden Jukan kämpille, se on tulossa aamuyöllä keikalta”, sanoo yläkerrasta tullut isosisko. ”Tuo pianomusa on kuulkaa vaarallista tytöt.”
”Ne yrittää hypnotisoida meitä”, sanoo Kölni isosiskolle. Saija vääntää pöydästä nopean virnistyksen isosiskonsa suuntaan.
Johanna katsoo meitä ja ottaa kahvia keittimestä.
”Kai te olette kunnon poikia?” kysyy Johanna, joka terävän määrätietoisuutensa perusteella tulisi pääsemään vielä pitkälle. Kölni katsoo Johannaa ja yrittää keksiä jotain nokkelaa sanottavaa. Minä hymyilen typerästi. Johanna huomaa hämmennyksemme ja laittaa lisää vettä myllyyn.
”Onko kortsuja? Näyttäkää! Pitää olla! Aids, HIV, teiniraskaus, elämä pilalla! Pikku juttu, iso ilo”, sanoo isosisko ja hörppää kahvikupin tyhjäksi.
Nyt löytyi nainen, joka pistää meillekin luun kurkkuun.
”Ei tartte näyttää. Jos tarttee näyttää, näyttäkää likoille”, sanoo Johanna ja menee eteiseen. Vetaisee takin päällensä ja häipyy lämmitetyn lasiterassin kautta ulos kohti vihreää kuplavolkkaria.
“Sen poikaystävä soittaa bändissä, asuu Heinäpäässä. Sisko itte opiskelee toka vuotta suomea”, kertoo pyörremyrskyn pikkusisko Saija, ”mutta se meinaa vaihtaa ens vuonna Tampereelle journalistiikkaan.”

Talon isännän jättimäiseen kelopahkaan koverretusta baarikaapista löytyy konjakkia, jota Nina kaataa reilusti isoihin kahvimukeihin. Lorauttelemme kahvia konjakin päälle.
”Vuoden lyhimmälle päivälle!” sanoo Kölni ja nostaa mukia ilmaan.
”Ja pisimmälle yölle!” jatkan omaa mukia nostaessani.
”Kippis!” sanovat tytöt ja ottavat huikat lämmikettä.
”Juotiinkin tuossa jo yks pullo viiniä musiikkia kuunnellessa ja teitä odotellessa”, sanoo Saija.
”Mistä te meitä tiesitte odotella?” kysyn.
”Me hypnotisoitiin teidät”, sanoo Nina.

03.10

Kahvia ja konjakkia kuluu kohta toisetkin mukilliset. Pianomusiikki täyttää puheiden, sanojen ja henkäysten välisen ajan ja tilan, sulkee meidät hetken samettiin ja kytkee tunnelman irti muusta maailmasta. Joudumme ehkä jonkinlaiseen henkiseen minigrip-pussiin tai aika-avaruuden eriöön, jossa ei ole koulua, Oulua, Kärppiä, Gorbatšovia, Reagania tai edes Tom Cruisea. Dallasin Bobby Ewing ja Pamela kyyhöttävät jossain suljetun television uumenissa ja uutisankkuri Arvi Lind nukkuu meistä tietämättä autuasta unta omakotitalossaan Pohjois-Helsingissä. Sielun Veljien Ismo Alanko saattaa olla juuri samalla hetkellä tekemässä jossain Lontoon pikkuhotellissa uutta rakkaudesta kertovaa kappaletta, kun hoksaamme että on tullut aika tarkastaa talon monistuskone.  Yhtäkkiä on jopa todennäköistä, että toinen sielun veli, kitaristi Jukka Orma, on piiloutunut lasiporstuan monistuskoneeseen!

04.25

Menemme hihittäen porstuaan. Kölni työntää naamansa välittömästi monistuskoneeseen.
”Mistä tämä käynnistetään?”
Saija painaa nappia, monistuskone välähtää, päästää muutaman kohdistusäänen ja tela lähtee liikkeelle. Kölni pitää kasvojansa tottuneesti paperin paikalla koneen lasia vasten. Naamoja on kuvattu näin ennenkin. Koneen toisesta päästä tulee sirahtavan fanfaarin säestyksellä ulos paperi, jossa näkyy uskomattoman tarkkapiirteinen kuva nuoresta sankarista naamallaan käsittämättömän pöljä irvistys.
”Tämähän on monistuskoneiden Rolls Royce!” innostun.
”Isä sanookin ettei myy paskaa”, sanoo Saija. ”Kuka seuraavaksi?”
Otamme useita erilaisia naamakuvia yhdessä ja erikseen monistuskoneella. Saan idean, joka tuntuu heti nerokkaalta.
”Ette muuten kehtaa ottaa koneella kuvia takapuolistanne!”
”Noin niinku muistoksi tästä illasta”, perustelee idean erinomaisuutta Kölni.
Nina ja Saija katsovat toisiaan.
”OK. Menkää siksi aikaa olohuoneen.”
Menemme kuuliaisesti olohuoneeseen. Kuuntelemme oven takana hiiskumatta. Lasieteisestä kuuluu rutinaa ja pauketta, hihitystä ja monistuskoneen ulvahduksia.
”Olikohan se Orma sittenkin siellä monistuskoneen sisällä piilottelemassa?” Kölni kuiskaa hymyään pidätellen.
”Saa tulla!” kutsuvat tytöt meidät takaisin eteiseen. Näemme A3 arkeille tallentuneita mustavalkoisia kuvia, joista erottuu hieman pakaroita ja pikkuhousujen reunaa.
”Hei, teillähän oli housut jalassa!” Kölni koettaa vängätä.
”Nyt olis teidän vuoro, mutta minä ainakin katon mieluummin teidän naamoja kuin perseitä”, sanoo Saija ja rullaa oman A3-kokoisen takapuolensa rullalle, vetaisee kuminauhan rullan ympärille ja antaa rullan Kölnille. Nina rullaa omaa A3-takapuoltaan ja antaa rullattuaan rullan minulle.
Asia selvä, jaot on tehty.

04.40

Olohuoneessa pari kertaa käännelty ja kuunneltu pianolevy vaihtuu tuoreempaan meininkiin. Laitan kuukautta aiemmin ilmestyneen Juliet Jonesin Sydämen esikoisalbumin a-puolen levysoittimeen ja neulan suoraan raidalle kolme. Helppo elämä. Biisi tuntuu hieman liian rajulta aamuyön tunnelmaan. Pienennän volumea. Huomaan että Kölni seuraa Saijaa yläkertaan. Portaiden vieressä ylhäällä on elokuvajuliste, jossa tumma polkkatukkainen nainen törröttää huuliaan. Nainen jää piiloon siksi aikaa kun Saija ja Kölni aukaisevat oven julisteen eteen ja menevät huoneeseen. Oven sulkeuduttua julisteen törröhuuli tulee taas näkyviin. Törröhuulen kyynärpäiden päällä lukee isolla 37°2. Betty Blue.
Nina on istahtanut olohuoneen sohvalle. Menen hänen viereensä.
Nina kääntyy, nojaa sohvan päätyyn ja nostaa jalkansa minun syliini. Rikas isä ja koira. Jääkiekkoilijaveli. Kärppä.
Biisi loppuu ja vinyyli rutisee nelosraidalle. Pariisissa. Rakkaani, lienenkö tullut, sata vuotta liian myöhään?
Mietin seuraavaa liikkua.
Pitäisikö minun nyt
a) mennä b) hakeutua c) uida d) ryömiä e) kiivetä
tai vaikka
f) levitoida
vielä lähemmäs tuota mukavannäköistä tyttöä?

”Haluaisitko nähdä tanssisalin?” kysyy Nina ennenkuin ehdin valita taktiikkaa.
”Onko täällä tanssisalikin?”
”Tuossa parinsadan metrin päässä, mulla on sinne avaimet.”
”Ai?”
”Viikonloppuaamuisin siivoan salin ennenku nappulatreenit alkaa, 20 markkaa tunti.”
Ohjat käsiinsä ottanut Nina nostaa jalkansa sylistäni ja nyökkää minua nousemaan. Laitamme takit päälle ja kengät porstuan monistuskoneen vierestä.
Ulkona aamuyö on hiljainen, bussitkaan eivät vielä liikennöi. Perämeren ikuinen 8 boforin tuuli on tyyntynyt, mutta pakkanen kiristyy entisestään. −27 astetta ei kuitenkaan tunnu juuri miltään, kun viima on jähmettynyt paikoilleen. Lämpövoimalasta kuuluu etäistä huminaa. Maailma melskaa jossain muualla. Ennen öljykriisiä rakennettujen omakotitalojen öljykattiloiden savut nousevat pannuhuoneista taivaalle suoriksi pylväiksi. Jossain kaukana kaupunkia lähestyy tavarajuna. Idän ja lännen satelliitit lähettävät planeetalle viestiä maailmanrauhasta, yksi katuvaloista väpättää heiveröisesti kuin tämä hetki. Se sammuisi yhdellä terävällä potkulla tai tyhmällä vitsillä.
Mietin pitäisikö ottaa tyttöä kädestä kiinni, mutta en ota. Saattaa olla että tyttö miettii samaa. Kölniä vietiin yläkertaan siihen tyyliin, ettei asian laatu jäänyt epäselväksi. Tämä vaalea Nina on varmaan kainompi. Ehkä minäkin olen.

05.02

Nina avaa nuorisotalon tanssisalin oven. Kaukolämpö on säädetty täysille tai pakkasen kylmettämä naamani vain tuntee sisältä tulevan lämmön polttavana. Otamme takit ja kengät pois.
”Täällä me treenataan”, sanoo Nina,”tavoitteena on päästä juniorien mm-kisoihin Blackpooliin.”
”Kuinka paljon treenaatte?”
”Melkein joka päivä, tekniikkaa, kuntoa, kaikkia osa-alueita.”
”Oon kuullu että monet seurustelee tanssiparinsa kanssa.”
”Monet joo, mutta ei siitä tanssista tule mitään sitten jos koko ajan riidellään.”
”Parempi pysyä vaan kaverina.”
”Näin on.”
Nina kävelee puuparkettilattiaa pienen salin toiseen päähän. Mukavan muotoinen tyttö, tai, nainen. Salin nurkkaan sijoitetuissa isoissa stereoissa on kaksi kasettipesää ja päällä levysoitin. Seinää peittävän verhon takaa, syvennyksessä, näkyy monistuskone, vieressä lattialle tippuneita papereita, joissa on askelmerkkeinä kengänpohjan kuvia.
”Haluatko oppia bossanovaa?” kysyy Nina selin minuun samalla, kun kaivaa stereoiden vieressä olevaa levykasaa.
”Oon minä sitä joskus soittanu.”
Nostan lattialla lojuneita askelmerkkipapereita monistuskoneen vierestä käteeni.
”Tai twistattaisko sittenkin!” sanoo Nina.
Tanssityttö pistää vinyylin soimaan. Rummut alkavat paukuttaa imevää twistikomppia ja kitara iskee päälle kahden soinnun riffiä. Kappale löytyy myös omilta radiosta äänittämiltäni c-kaseteilta. Siinä lauletaan onnellisesta laivasta ulapalla. Tyttöni tulee ja etenee kuin satumerien purjealus.
Nina lähtee stereoiden luota minua kohti, elegantisti, harjaantunein tanssiliikkein. Katson tyttöä. Tyttö nyökkää luokseen. Teen muutaman hapuilevan tanssiliikkeen. Tyttö hymyilee ja on ottavinaan käsistäni kiinni, mutta väistääkin taakseni kuin härkätaistelija. Käännyn perässä, teen muutaman epämääräisen sahaavan twistausliikkeen. Kahden soinnun riffi nykii mukaansa. Heitän askelmerkit takaisin monistuskoneen viereen lattialle. Antaa mennä, kuin Sielun Veljien keikoilla!
Riehun tytön edessä, tyttö matkii liikkeitäni ja saa ne näyttämään oikeilta tanssiliikkeiltä. Kun biisi lopulta päättyy, nojaamme hengästyneinä toisiimme. Melkein kuin tv-sarja Famessa, puuttuu vain että Flashdance lähtisi soimaan.
”Kokeillaan nyt sitä bossanovaa”, sanoo Nina ja menee stereoiden luo. Levysoittimesta kantautuu pehmeätä akustisen kitaran komppia ja jotain välimerenkielistä laulua.
”Se on portugalia”, sanoo Nina. ”Tuu.”
Menen Ninan luokse. Hän asettaa käteni vyötärölleen, toisen käden käteensä ja tulee lähemmäs, aivan kiinni. Liikumme musiikin tahtiin, mutta nämä askeleet eivät mene minkään tunnetun askellajin mukaan, vaikka tuntuvatkin ennalta määrätyiltä. Ne tulevat luonnostaan. Ihmiskunnan alkuhämäristä.
Nina nostaa katseensa, suutelemme kevyesti, varovaisesti.
“Me päätettiin jo alkuillasta, että minä saan sut ja Saija sun kaverin.”
”Niinkö te naiset teette?”
”Niin. Tiijätkö mitä minä nyt haluaisin?”
Mietin Saab 96:n takapenkkiä, liian isotukkaisia pornotähtiä, avaruudessa ohi lentäviä kuita ja tähtiä.  Sahan viilakopin VHS-kasetteja. Juliet Jonesin sydäntä, Mirjamia jolle syntyy lapsi. Mietin Aidsin kauhistuksia, Essin tamponikoulua ja Judotytön kirvelevää Mobilatia. Mietin Gorbatšovia ja Reagania neuvottelemassa Genevessä ja Maukkaa naurattamassa naisia. Mietin Pikku Kakkosta ja Kasmasiinia, Kanoottilaulua ja Laanaojaa. Oksasta, puukoksi luultua kampaa ja Lords Of The New Churchin biisiä. Oo-oo-oo Live For Today.
”Olishan se mahtavaa.”

05.26

Korkeushyppypatja on puolen metrin paksuinen. Se upottaa polvien alla. Pysyttelemme polvillaan, seisovassa asennossa, kasvot vastatusten.
”Me käytetään tätä hyppy- ja nostoharjoituksissa”, sanoo Nina tuijottaen tiukasti silmiini. ”Ei tuu mustelmia. Kisoissa ei kärsi olla polvet mustana.”
Nina tulee lähemmäs ja työntää kielen suuhuni. Tähän täytyy vastata. Veri aivoista vähenee, kun sitä tarvitaan jossain muualla.
Maailmankaikkeus ympärillämme täyttyy kosketuksista, paidan päältä, paidan alta, hipaisu farkun kauluksen sisäpuolelle. Yksityiskohtaisen hitaasti, mutta vääjäämättömällä kiihkolla, jokin etenee.
Laitan silmäni kiinni samalla kun työnnän käteni pitemmälle Ninan farkkujen takataskujen alle. Ninalla on harkitun kuluneet 501 Levis farkut. Essillä oli viininpunaiset tyköistuvat vanhanaikaiset hiihtohousut. Essin mustat pitkävartiset saappaat olivat aika kivat niiden kanssa. Ei. Ei. Huono idea. Ei silmiä kiinni. Älä tule Essi tänne!
Avaan silmäni ja näen edessäni Ninan silmät minun silmiini nauliintuneena.
”Minäki haluan nähdä sut”, sanoo Nina. ”En halua mitään semmosta huivia silmien eteen niinku Kim Basingerilla Yheksässä ja puolessa viikossa.”
”Ei mullakaan ole jääpaloja mukana. Jääpalat ei varmaan toimis tämmösellä pakkasella.”
”Voit sää silti aukasta mun paidan”, sanoo valkoiseen ilmavaan nappipaitaan pukeutunut Nina ja kellahtaa selälleen korkeushyppypatjalle. Avaan patjalla makoilevan ja minua kiinteästi tuijottavan tytön paidan ylimmän napin. Nina haluaa mieluummin minut, kuin Kim Basingeria elokuvassa pyörittelevän Mickey Rourken. Hänetkin Nina saisi helposti, jos vain sulkisi silmänsä. Tai sitten Ninallakin on jotain kummituksia, joitten hän ei haluaa tulevan ylös aivojen ojista. Nousevan mielen likaviemäreistä häiritsemään tätä hetkeä.

Avaan pari seuraavaa nappia. Paidan alta paljastuvat sievät kuvioreunaiset rintaliivit. Sama kuvio kuin A3-arkille monistetussa kuvassa näkyneissä pikkuhousuissa.
Avaan vielä ilmavan paidan viimeisenkin napin. Hipaisen sormellani alta paljastunutta vatsaa. Napa. Hivelen sormellani lenkin navan ympäri. Tähän Mickey Rourke olisi laittanut sen jääpalan. En kuitenkaan nyt haluaisi säikäyttää Ninaa, joka tarkkailee touhuani huulet hieman raollaan. Sormeni saavuttavat farkun kauluksen. Nina värähtää. Avaan vyön ja Leviksien liitinkinapit yksi kerrallaan. Nina nostaa hieman takapuoltaan. Vedän farkkuja alemmas. Farkut laskeutuvat reisiin ja persmonisteesta tutut pikkuhousujen resorien kuviot tulevat näkyville. Nina nostaa vielä jalkojaan, otan lahkeensuista kiinni ja vedän farkut kokonaan pois jalasta.
Tässä olisi nyt oikea nainen kaikenmaailman VHS-videoiden isotukkaisten fantasiatyöläisten sijaan.
Nina vetää minut alas ja suutelemme pitkästä aikaa, tai, taas – jälleen. Ajantaju on hävinnyt nyt kun vaellamme yhdessä, tuuma tuumalta, sentti sentiltä, kosketus kosketukselta, pusu pusulta ja lopulta karva karvalta lähemmäs jotain, jota lähemmäs lajimme, niin kuin kaikki muutkin lajit, ovat aikojen alusta lähtien vaeltaneet. Paitsi ehkä kastemadot, jotka ovat kaksineuvoisia. Me emme ole. Meitä tarvitaan tähän kaksi.
Se mitä sitten tapahtuu, tuntuu luonnolliselta. Hiihtohousuinen Essi ei änkeä mieleeni enää kertaakaan, tai, ehkä kerran, tai, korkeintaan pari kertaa. Judotyttöä en edes muista.
Nina haluaa katsoa minua, sitä mitä teemme ja niin haluan minäkin. Yhteisen puuhailun myötä Nina tuntuu hetki hetkeltä tutummalta, jotenkin läheisemmältä. Kaunis kuvajainen on muuttumassa ihmiseksi. Kuin olisin tuntenut hänet pitempään kuin 2-3-4 tuntia, vaikka tapasimme Hallituskadulla suunnilleen vasta seitsemän tuntia sitten.
Tämä hetki on yhdistelmä outoa kiihkoa ja vääjäämätöntä levollisuutta. Levollista kiihkoa ja outoa vääjäämättömyyttä. Vääjäämätöntä kiihkoa. Tämä uni ei jää kesken. Häiritsevät ajatukset loistavat poissaolollaan. Tulevaisuus on myöhemmin.
Minut on opetettu pitämään lompakossani kondomeja mukana. (Ja mikroskooppitutkimuksieni mukaan ihan pätevästä syystä). Hyvä, koska Nina ei ole mikään judotyttö, jonka ei tarvitse ehkäistä sillä perusteella, ettei munasolu jatkuvan tatamiin mätkähtelyn takia kuitenkaan onnistuisi kiinnittymään kohdunseinämään. No senkin Judotyttö, kävit vielä kerran mielessä, mutta nyt: Puss och Kram ja hejsan till Stockholm tai missä lienetkin!

Nina aukaisee, laskee ja sitten vetää pussihousuni pois jalasta. Pitkät kalsarit lähtevät samalla riuhtaisulla. Tämän jälkeen avitan Ninalta pikkuhousut pois. Hivelen sormellani pehmeää ihoa Ninan navasta alaspäin. Nina huokaisee.

On aika laittaa musiikkia hieman isommalle ja esirippu hetkeksi kiinni.

06.02

Loikoilemme korkeushyppypatjalla. Nina on vääntäytynyt puoliksi päälleni, puolittain kainaloon. Lähistöllä töhisevän jättimäisen lämpövoimalan uuneissa poltettu turve kierrättää kaukolämpöverkon välityksellä kuumaa vettä tanssisalin pattereissa, emmekä tarvitse päällemme peittoja tai vaatekappaleita. Iho on vielä lämmin äskeisestä. Pitkät vaaleat verhot ikkunoissa heiluvat ja lepattavat kevyesti kuin musiikkivideoissa jouduttuaan ikkunoiden pielistä vetävän pakkasen ja pattereista puskevan lämmön ristiaallokkoon.
”Saattaa olla että lopetan kilpatanssin ja vaihdan moderniin. Oon käynyt jo koko syksyn salaa tanssistudion tunneilla.”
”Salaa?”
”Kaikki ei tajua.”
”Onko se moderni niinku jazztanssia?”
”No, ei se aivan sitä oo, mutta se on mahtavaa.”
”Mutta kuitenkin ihan irtaallaan tanssitaan?”
”Irtaallaan…” Nina hymähtää, ”joo.”
”Ei vissiin tarvi miettiä askelia?”
”Ei sillai. Tässä on menty monta vuotta muiden määrämien askelien mukaan.”
Katson nuorta naista. Jääkiekkoäiti ja kilpatanssi-isä, tai päinvastoin, ovat kuskanneet tunnollista tyttöä ja sen veljeä harrastuksiin kesät ja talvet. Ja treeneissä kunnianhimoiset valmentajat ovat teettäneet töitä täysillä. Muuta vaihtoehtoa ei ole, kun tähdätään maailman huipulle.
”Mitä se sun tanssipari sanoo, jos lopetat?”
”Kyllä se jonkun löytää, pojista on koko ajan pula.”
”Minäki tiiän yhen tytön meillä päin, joka etsii uutta tanssiparia”, sanon, kun mieleen muistuu musiikkileirillä ja diskossa perässäni roikkunut ysiluokkalainen Terhi. Kainalossani oleva Nina kohottautuu päälleni ja pyörittelee sormellaan kasia rintakehäni ihoon.
”Tiiääkkö mitä, kehtaan kai minä tämän nyt sulle kertoa”, sanoo Nina ja katsoo minua silmiin. Ninan kasvot, nuo silmät ja tuo suu, täyttävät näkökentän ja tajunnan. Tuon näköinen tyttö, ja vielä alasti päälläni.
”Minä sain orgasmin tanssistudion treeneissä.”
Juuri kun odotin kuulevani jonkun romanttisen tyttöjen jutun. Tai, no, tämä jos mikä on kyllä tyttöjen juttu.
”Ok.”
Mietin Ninaa tanssitreeneissä. Miten siinä tanssiessa voi samalla niiden liikkeiden kanssa onnistua saamaan orgasmin? Se ei voi vaatia semmoista toimintaa, kuin VHS-kasettien viihdeammattilaisilla. Olen nähnyt tuttuja tyttöjä monitoimitalolla jazztanssitreeneissä. Kerran lukion liikuntatunnilla tyttöjen liikunnanopettaja tuli pitämään pojille jazztanssitunnin, jotta ymmärtäisimme, kuinka kovasta lajista on kyse.
”Kuulostaa mahtavalta, huomasko ne muut?”
”Ei ne varmaan mitään huomannu”, sanoo Nina. ”Ei se oo semmosta kuin elokuvissa.”
”No minkälaista se sitte on?” kysyn päälläni makaavalta alastomalta tanssitytöltä.
”En minä, mutta yks mun kaveri, arvaat tietenki kuka, kertoi että se saa orkkuja joskus koulussakin.”
”Orkkuja koulussa?”
”Pistää vaan vähän polvia ristiin ja sopivasti jännittää lihaksia”, selvittää Nina ja painaa samalla polvensa yhteen polvieni väliin ja jännittää lihaksiaan. ” Jo alkaa tapahtua!”
Mietin lakitiedon tuntia ja kaikkia muita oppitunteja. Satoja, tuhansia tyttöjä lukioissa sekä ammattioppilaitoksissa! Yliopistoissa! Kauppaopistoissa! Emäntäkouluissa! Puutarha-alan oppilaitoksissa! Kaikkialla! Miksi minulle ei ole kerrottu tätä! Tämän vuoksiko Essi vaikuttaa joskus niin poissaolevalta, kun käymme oppitunnilla läpi maankuoren liikkeitä? Se ei siis johdukaan pitkän päivän tai vesipaaston madaltamasta verensokerista!
”Tämä avaa kyllä ihan uusia näköaloja koulunkäyntiin”, sanon ja puristan Ninaa varovaisesti ristiselän alaosasta itseäni vasten. Varon kuitenkin vaikuttamasta liian röyhkeältä, kun muistan kuinka Judotytön kavereita ällötti hitailla miehet, jotka työnsivät etumustaan vasten. Ninaa alkaa naurattaa ja hän kohottaa ylävartaloaan. Tissien kärjet irtoavat ihostani ja jäävät hipeltämään rintaani.
”Kilpatanssissa et oo vissiin saanu orkkuja?” kysyn.
”Se on enempi semmosta teknistä suorittamista. On siinäkin puolensa, mutta semmonen vapaampi askel kiinnostaa tosi paljo enempi.”
”Niin varmasti. Meillä oli viime talvena vanhojen tanssit, eikä mulla menny millään jakeluun, että miksi sitä valssia ei voi vetää omilla askelilla.”
”Valssi on kyllä eri juttu. Ei sun parisikaan olis tykänny jos twistaat mihin sattuu.”
Nina laskeutuu minua vasten ja rauhoittuu. Vartalo päälläni tuntuu pehmeältä ja  lämpimältä, eikä paina juuri mitään. Tämä tyttö voisi tosiaan melkein lentää. Vai ovatko voimani yhtäkkiä yön aikana kasvaneet? Ninan jalka nytkähtää aavistuksen jalkaani vasten. Nukahtiko hän?
Katson Ninaa, mutta näen hänet niin läheltä, etten enää hahmota, miltä hän oikein näyttää. Tarkempi kuva Ninasta on vasta piirtymässä mieleeni. Kuin kaunis hän oikein on?  Mietin Nastassja Kinskiä, joka Kaikki isäni hotellit -kirjan elokuvaversiossa esittää karhupukuun pukeutuvaa tyttöä, joka pitää itseään rumana. Eihän se toimi, kun kokoajan tietää että se hahmon näyttelijä on oikeasti maailman kaunein.
Tai jos juuri nyt miettii, ehkä toiseksi kaunein.

06.50

Nina säpsähtää hereille.
”Apua, nukahinko minä?” sanoo Nina, katsoo minua ja samantien muistaa missä on. ”Pitäisköhän meidän nousta?”
”Varmaan joo”, sanon, vaikken ole ehtinyt ajatella aikajanalla edessä olevaa tulevaisuutta mitenkään.
”Tai, auttaisitko jos nopiaa siivottais tämä sali”, kysyy Nina samalla, kun nostaa ylävartaloaan irti minusta. Ihomme ovat tarttuneet nihkeydestä toisiinsa, mutta irtoavat sitten helposti. ”Ei tarvis tulla tänne heti uudestaan.”
”Joo, autan.”
Nina kumartuu minua kohti ja laittaa huulensa ensin poskelleni ja sitten suulle.
”Se oli ihanaa.”
Nina nousee päältäni ja keräilee korkeushyppypatjalle ympäriinsä mytyiksi heiteltyjä vaatekappaleita. Sievästi kuvioidut rintaliivit ja pikkuhousut löytyvät läjästä. Nina pukee ne notkeasti päälleen. Nousen itsekin istumaan ja katselen kahdeksi torveksi lyttääntyneitä pussihousujani, joiden sisään pitkät kalsarit ovat juuttuneet. Vaarin vanhan ajurintakin rinnassa kimmeltää merkki, jossa kaksi kättä katkaisee kivääriä. Vaari itse on metsämiehiä ja oli aikanaan sodassa. Asemasotavaiheen aikana hän kuskasi kuormurillaan Liinahamarista jäämerenlaivojen tavaraa. Kun alkoi taas rytistä, vaari ajoi rintamalle aseita ja tarvikkeita, paluukyydissä kotiinviemisinä olivat sotapoikien ruumiit.

Nostamme korkeushyppypatjan pystyyn ja hiissaamme sen seinän vieressä lepattavan verhon taakse. Verhon lepatus loppuu. Nina antaa minulle metrin levyisen pölyharjan ja menee itse levysoittiminen luokse. Klassista orkesterimusiikkia virtaa soittimesta saliin.
”Tšaikovskia”, sanoo Nina. ”Mahtavaa siivousmusaa näin joulun alla.”
Pukkaan leveää pölyharjaa ympäri tanssisalia, kuin kärppien ottelun erätauoilla jääkoneenkuljettaja puhdistaisi jäätä pelikuntoon. Nina järjestelee monistuskoneesta lattialle tippuneita askelmerkkejä hyllykköön ja menee sitten mopin ja ämpärin kanssa salin reunalle, jota olen pölyharjalla jo ehtinyt puhdistaa.
”Tämä on baletti”, sanoo Nina, kun kastelee moppia ämpärissä. ”Pähkinänsärkijä.”
”Minä olisin tunnistanut helpommin pähkinänakkelin.”
”Nakkelin? Minä kävin pienenä baletissa.”
”Baletissa? Minä harrastin lintuja”, sanon. ”Kun pähkinänakkelit vaelsi Venäjältä meidän pihalle niin kiinnostuin linnuista ja niiden tieteellisistä nimistä.”
”Tässä Tšaikovskin Pähkinänakkelissa on semmonen tyttö, joka saa joululahjaksi pähkinänsärkijänuken”, kertoo Nina. ”Se tyttö nukahtaa ja sitten se pähkinänsärkijänukke muuttuu eläväksi.”
”Onko se semmonen pinokkiohomma?”
”Ei ihan. Sitten sinne iskee Hiirikuningas ja se Pähkinänsärkijänukke yrittää puolustaa sitä tyttöä, joka nukkuu”, kertoo Nina mopatessaan. ”Tyttö herää ja heittää sitä Hiirikuningasta kengällä päähän ja Pähkinänsärkijänukke pelastuu.”
”Ja sen pituinen se?”
”Ei nyt sentään”, sanoo Nina, ”muista että siinä on koko ajan meneillään just tämmönen talviyö ja lumihiutaleita leijailee hitaasti maahan. Ja tämä Tšaikovskin musiikki soi ja se tarina kerrotaan tanssimalla.”
”Sehän on sitten vähän niinku musiikkivideo”, sanon ja pysähdyn katsomaan tanssisalia moppaavaa tyttöä, joka tykkää Pähkinänsärkijästä ja modernista tanssista ja on pukeutunut Lewis 501 farkkuihin ja vaaleaan löysään nappipaitaan. Tyttö huomaa että katson ja pysähtyy katsomaan takaisin. Kävelee sitten minua kohti.
”Sitten kun Hiirikuningas on pois pelistä, tyttö tulee Pähkinänsärkijänuken luo”, sanoo Nina, ”ja suutelee tätä.”
Nina tulee lähemmäs ja antaa pusun.
”Mitä sitten tapahtuu?” kysyn.
”Pähkinänsärkijäprinssi muuttuu ihmiseksi.”

7.15

Tanssisalin ovi kolahtaa takana kiinni ja pakkanen napsahtaa naamalle. Vaikka on edelleen pimeää, taivas ei ole enää vain musta tai valkoinen, se on värjääntynyt ylä-asteen poikien suosikkiväriin. Tumman siniharmaalta taustalta tipahtelee harvakseltaan, hitaasti, isoja pakkasen kuivattamia lumihiutaleita.
Voiko laitakaupungin pyörätie jossain 65. leveyspiirillä, Alaskan ja Islannin korkeudella, olla niin kuin se lumottu metsä Pähkinänsärkijän loppukohtauksessa? Kun tyttö ja pähkinänsärkijäprinssi menevät pakkasyössä tanssivien lumihiutaleiden keskellä kohti Makeisten kuningaskuntaa?
”Meiltä puuttuu vain jäästä ja merkkareista tehty taikareki”, sanoo Nina.
”Kyllä mulle nyt kahvikin maistuisi”, sanon. Vieressäni kävelevä Nina puristaa käsivarttani lujempaa.
Saattaa olla, että jossain juuri nyt tähti putoaa. Satelliitti lentää hitaasti avaruuden halki, katsoo meitä, muttei tiedä meistä mitään, tai ehkä tietääkin kaiken. Ei ainakaan kysele, vilkuttelee vain valkoisia antennejaan maan asukkaille ohi kulkiessa. Amerikan presidentti Reagan ja Neuvostoliiton johtaja Gorbatšov seuraavat aamuista matkaamme satelliittikameroidensa välityksellä, ottavat maailmanlaajuisen shakkipöytänsä ääressä huikat kahvimukeistaan ja taputtelevat tyytyväisinä toisiaan valtameren yli olkapäille.
Nuori rakkaus, tänä aamuna se on ydinsotaakin vahvempi.
Vaikka on lauantaiaamu, Mallasjuoman kaljatehtaalle pyöräilee aamuvuorolaisia. Olut jatkaa kuplimistaan sammioissa vaikka olisi mikä. Ihmisiä syntyy ja kuolee, mutta käymisreaktio jatkuu. Tuotannon rattaat eivät pysähdy jouluksikaan.
Tulemme omakotitalokujalle. Erään talon pihalta, lintulaudan ympäriltä kuuluu jo sirkutusta, vaikka on vielä hämärää. Tanssivien lumihiutaleiden keskellä talitiaiset ovat aloittaneet päivittäisen hiilihydraattitankkauksensa. Pakkasessa niiltä lähtee muuten henki. Talitiaisten keskellä on siniharmaa vipeltäjä, joka napsii siemeniä milloin pää alas, milloin ylöspäin.
”Katoppa tuota”, osoitan sormella lintulaudalle. ”Se se on”.
”Mikä”, kysyy Nina.
”Tuo siniharmaa tuossa, vähän niin kuin balettitanssija.”
”Ai tuo, joka ei näytä talitintiltä.”
”Se on vaeltanut tänne Venäjältä.”
”Onko se se?”
”On se.”
”Mikä se olikaan?”
”Pähkinänakkeli.”

07.35

Saab 96 vartioi urhoollisesti rintamiestalon rauhaa, kun palaamme tanssisalilta. Jätämme kengät lasiporstuaan monistuskoneen viereen. Nina pistää kahvit tippumaan. Nostan pöydälle ulko-oven luukusta porstuaan jaetun tuoreen maakunnan ykköslehden numeron.
“Mitä te siellä kolistelette?” huhuilee Saija kävellessään portaita alakertaan.
“Jätkien pitää vissiin kohta lähteä”, vastaa Nina ja katsoo minua.
Tyynyn pystytukkaiseksi kampaama Kölni käyskentelee ulos Saijan huoneesta. Ovi takana jää auki, eikä julisteen törröhuulta näy.
Kahvin tipahtamista odotellessa kääntelen maakuntalehden sivuja. Kölni tulee viereen, kääntää muutaman sivun eteenpäin, nuortensivulle, jossa on nuorten kirjoittajien palsta. Tutkimme lehteen lähetettyjä runonpätkiä ja värssyjä.
”No niin, uudenvuoden vinkut on tienattu”, sanoo Kölni, kun huomaa oman runonsa palstalla.
”Niinpä näyttää”, sanon löytäessäni tämänkertaisen nimimerkkini kirjoittaman värssyn. Nuortenpalstalle kirjoittelu tuntuu vähän lapselliselta, mutta se on ollut portti laulunsanojen tekoon ja laulunteko muutamiin keikkoihin.
”Yks mun soittokaveri muuten asuu tuossa ihan lähellä, hyvä kitaristi, Tommi, tunnetteko?”
”Se on meidän…”, sanoo Nina ja nielaisee lauseen.
”Teidän Marin luokalla”, jatkaa Saija.
”Pikkusiskon”, tarkentaa Nina.
”Ai, sulla on siskokin?”
Vilkaisen Kölniä, joka katsoo toiveikkaasti viimeisillään puhisevan kahvipannun suuntaan. Saija menee hakemaan kahvipannua keittimestä.
”Oltiin Tommin kans vähän aikaa sitten Rauhalassa keikalla. Soitettiin meidän omia biisejä.”
”Nämä samat kupit kelpaa kyllä”, sanoo Kölni ja ottaa oman yöllisen mukinsa käteen.
”Teetteköhän te juttua tästä illasta siihen seuraavaan lehteenne?” kysyy Saija samalla, kun kaataa kahvia, kohteliaasti ensin vieraille.
”Tai aamusta”, sanoo Kölni.
Hörppään mukista. Maidolla lantrattu kuuma kahvi imeytyy poskien kautta suoraan aivoihin. Kirkastuu.
”Kuvat olis ainaki jo lehteen otettuna”, lisää Nina ja vilkaisee minua. Näen mielessäni reportaasin, joka kuvitetaan tyttöjen persmonistekuvilla. Juttu alkaa monistuskoneessa asuvan kitaristi-Orman haastattelulla. Sitten mennään tanssisalin tapahtumiin ja lopuksi pähkinänakkelin synkkään yksinpuheluun, jossa lintu tilittää kaipuutaan kotiseudulle Siperiaan.
”Mietittiin muuten eilen, ennenku tultiin tänne, että mikä vika meissä on, kun ei yhtään ahista?” havahtuu Kölni ajatuksistaan. ”Monistuskoneet hajoaa, autot on jäässä ja jääkiekkoilijat vittuilee.”
”Silti ei ahista”, lisään. ”Ja nyt ahistaa vielä vähemmän, vaikkei alunperinkään ahistanu yhtään.”
”Minä oon menettäny jopa haluni hypätä Merikoskeen”, sanoo Kölni.
”Me ei taijeta olla oikeita kaupunkilaisia”, sanon.
Saija ja Nina hymyilevät. Saija vilkaisee ikkunasta ulos.

08.00

Teemme Kölnin kanssa lähtöä. Nina ja Saija kömpivät siskonpetiin talon isäntäväen parisänkyyn. Sängynpäädyssä kelloradion punaiset digitaalinumerot sykkivät tasan kahdeksaa. Aurinko ei ole vieläkään noussut.
Ensimmäinen havainto ulkona on se, että mustaa johtoa ei mene Saabin konepellin alle, eikä myöskään sieltä poispäin. Ei mihinkään suuntaan, ei minnekään.
Saab ei edes inahda, kun väännän avainta virtalukossa. Yskäisee vain kerran.
Kölni käy pyytämässä yölliset ystävättäremme avuksi. Tytöt laittavat lämpötakit yöpaitojensa päälle, huopikkaat jalkoihin ja tulevat polvet paljaina pukkaamaan Saabia käyntiin.
Auto lähtee jo toisella pukkausyrityksellä käyntiin, mutta sammuu heti kun pukkaaminen loppuu. Vähäinen vauhti pysähtyy risteyksen jälkeiselle bussipysäkille. Sinikeltainen aamubussi on menossa pysäkin ohi, mutta äkkiä bussi pysähtyykin jarrut kuivasti narahtaen pysäkillä olevan Saabimme viereen.
Kuuluu suhaus. Bussin ovi aukeaa höyryten. Usvan mukana bussista höyrystyy ulos Tommi, nuori kitaransoittajakaverini. Tommin takaa tulee näkyviin Ray Liottan piirteiden mukaan valettu bussikuski Maukan pää. Vastaheränneen näköinen Tommi pysähtyy katsomaan touhuamme. Maukka roikkuu puolittain ulkona bussin ovesta.
”Jätkät, teijän emännät on aika vähissä vaatteissa”, huutaa Maukka. ”Tarviiko neitit kyytiä?”
”Kyllä tämä tästä vielä, vittu, lähtee käyntiin!” huudan pakkasen ja bussin lyijynkäryisen pakokaasupilven läpi.
Tommi kävelee Saabin peräpuolelle, katsoo Saijaa ja sitten Ninaa, hymyilee leveästi, tervehtii heitä ja menee mukaan työntääkseen autoa. Hänellä on siitä kokemusta. Saab on pukattu useamman kerran soittotreenien päätteeksi käyntiin.
”En ehi jäähä pitemmäksi aikaa oottamaan” sanoo Maukka, ystävällisemmin kuin koulukyydityksissä. ”Jättäkää auto siihen, niin ette kuole tähän pakkaseen.”
”Me jäädään ainakin tänne”, huutaa Saija bussin ovesta kurkistavalle macholle.
”Kiitos tuesta Maukka, mutta on tämä ennenki käynnistynyt! Pukatkaa!” huudan tytöille, Kölnille ja autonpuskuporukkaan liittyneelle Tommille.
Pukkaavat. Sininen savu tuprahtaa. Auto käynnistyy. Maukka heilauttaa kättä ja  lähtee bussilla pohjoiseen.
Pumppaan Saabin kaasupoljinta. Juuri kun Kölni on istumassa autoon, Saab sammuu taas. Tulppia ei kärsi kastella enempää, joten nousen autosta odottamaan uutta käynnistysyritystä.
”Mitä Tommi, olitko naisissa?” kysyn kitaristilta, joka illan viimeisessä näköhavainnossa soitti kitaraa kahden musiikkilukiolaistytön piirittämänä.
”Saatoin ollakin. Tekö ootta ollu täällä Saijan ja Ninan kans?” kysyy Tommi riemastuneena. ”Yötä?”
”Ei auto lähteny käyntiin”, sanon.
”Meijän luokalla on ihan hyviä tyyppejä”, sanoo Tommi leveä virne naamallaan.
”Tunnettako te?” sanon ja katson Ninaa ja Saijaa. Saija vilkaisee pikasesti Ninaa ja alkaa hymyillä.
”Niin, ettehän tekään olleet ihan oikeita kaupunkilaisia”, sanoo Saija ja katsoo minua ja Kölniä.
”Eikä me ihan vielä kakkosella”, jatkaa Nina ja katsoo minua suoraan silmiin. Katse tuo mieleeni bodarimestari Kiken mukaan nimetyn koiramme katseen, kun olen syömässä jäätelöä. Tai, katse on kauniimpi. Anovuuden määrä kuitenkin lähentelee jäätelönhimoisen koiran katsetta. Mutta. Tommin luokalla. Ysillä. Nina on 15. Pitääkö minut nyt heittää Merikoskeen?
”Ei se jätkät haittaa!” sanoo Tommi. ”Minäki heräsin just yhen abin vierestä.”
Kölniä alkaa naurattaa. Katsomme toisiamme. Nauru tarttuu.
Aivan sama.
”Kukaan ei ole täydellinen”, sanoo Kölni. Kukaan ei ole täydellinen.
”Pukataanpa Saabbi käyntiin!” sanon, virnistän Ninalle ja istun autoon. Pukkaajien kädet etsivät tukevia otteenpaikkoja kaarevalinjaisen saippuakoteloa muistuttavan sukkulan jäisestä perästä.
”Antaa mennä!”
Auto lähtee hitaasti liikkeelle. Olen painanut kytkimen valmiiksi pohjaan. Kun vauhti kasvaa, laitan vaihteen suoraan kakkoselle. Saabin vauhti kiihtyy edellisiä yrityksiä kovemmaksi. Käännän virta-avaimen ajoasentoon, ennen kuin nostan kytkimen. Kun lopulta nostan kytkimen, Saabin runko nytkähtää muutaman kerran kuin elvytetyn sydänpotilaan keho, kun se muuttuu sydämen käynnistyttyä jälleen kuolleesta ruumiista elollisen vartaloksi. Moottori hurahtaa käyntiin. Laitan vaihteen vapaalle ja huudatan kaasua isoilla kierroksilla, jotta moottori lämpenisi niin ettei enää sammu. Maailma täyttyy savusta, mutta Saabin sydän sykkii taas.
”Minä lähen kotia nukkumaan”, sanoo Tommi. Mustaan pitkään sarkatakkiin pukeutunut nuori taiteilijasielu kääntyy kohti kotikortteliaan. Kölni istahtaa Saabin vänkärin paikalle.
”Nämä meinas unohtua!” huikkaa Nina, tulee auton luo ja ojentaa vielä avonaisesta ovesta meille siististi rullatut A3-kokoiset paperit. Toisen minulle, toisen Kölnille.
“Pistäkää seinälle!” huutaa Saija, kun painan kytkimen pohjaan.
Rusautan ykkösen silmään ja käännän Saabin kohti pohjoista.

08.20

”En minä oo kyllä vieläkään välttämättä ajokunnossa. Se on siinä ja siinä”, sanon.
”Ajetaan meille jäitä pitkin”, sanoo Kölni. ”Merellä ei oo ratsioita.”
”Joo. Jos käännytään Suolamännyn kohalta rantaan, lumenkaatopaikalta ainaki päästään jäälle”, sanon.
”Sudenväylää pitää varoa”, sanoo Kölni.
”Sano sitte kun se on eessä.”
Lumenkaatopaikalta menee kuorma-autoja varten aurattu tie rantapenkan yli  meren jäälle.  Edessä avautuu Ruotsin rannikolle asti ulottuva jäätikkö. Kaasutan luoteeseen. Marraskuun lopun talvimyrsky on kasannut jäitä karikkojen päälle. Läjiä on harvakseltaan, muuten jää on tasaista. Helppo mennä. Ajan kahdeksankympin vauhdista kokeeksi pienen jääkasan muodostamaan hyppyriin. Saab lentää usean metrin matkan, ennen kuin tömähtää pehmeästi ohuen lumikerroksen peittämään lähes puolen metrin teräsjäähän.
Painan kaasua lujempaa. Saab kulkee kuin puuterissa tasaisella jäällä. Nopeusmittarin punainen viisari näyttää 120 kilometrin tuntinopeutta.
“Elämä on kaunis, kuin viinalasi metsässä. Toisaalta kaunis, mutta niin kallis”, tiivistää Kölni. En tajua mitä Kölni sanoo, mutta ymmärrän lauseen täydellisesti. Elämä on kaunis, kuin viinalasi metsässä. Toisaalta kaunis, mutta niin kallis.
Lumi pölisee auton takana läpinäkymättömänä pilvenä. Menneisyyteen ei näe.
”Katoppa tuonne”, Kölni sanoo viittoillen eteenpäin. ”Se Sudenväylä on jossain tuolla edessä, Kraaselin ja Piimäperän välissä”.
Taivas on jo valjennut hieman ja valaisee jäätikköä. Karikoiden takana valkeassa jäätikössä näkyy tumma kohta. Sula Sudenväylä on suoraan edessä. Painan kaasun pohjaan saakka.
Nostan vasemman käden irti ratista ja katson Kölniä.
”Hypätään siitä vauhdilla yli!” sanon.
Kölni nyökkää.
Lyömme nyrkkimme samanaikaisesti ylös kuin Tommie Smith ja John Carlos Mexico Cityn olympialaisten palkintojen jaossa.
”Kuoleman nimi on Saab 96!”  karjaisemme yhteen ääneen.

Saab kiihtyy kuin formula. Lähestymme sulapaikan edessä olevaa karikkoa, jossa väylämerkin vieressä on parin metrin jääkasa. Mittari näyttää jo 150 km/h ja kohta ylikin. Renkaat osuvat karikolle viistosti kasautuneisiin jääteleihin kolahtaen. Saab nousee jäähyppyristä lentoon kuin Jari Puikkonen tai paremminkin kuin hävittäjä Top Gun -elokuvassa, jonka tunnusmelodia alkaa soida samantien päässäni. Mietin hetkiä pari tuntia aikaisemmin Ninan kanssa. Take My Breath Away. Ota henki pois. Jäätikön tumma sula kohta ylitetään, mutta Saab ei tee elettäkään laskeutuakseen takaisin jäätikölle.
”Siitäs sait Newton! Olemme kumonneet painovoiman! ” huutaa Kölni.
Lumi ei pölise enää renkaissa. Täydessä lastissa oleva tukkirekka ajaa vastaamme aamutaivaalla.
Kurkkaan Saabin sivuikkunasta alas. Näen tutunnäköisen pikkupojan luistelemassa luistinradalla. Nostamassa haukea lammesta, irrottamassa Loimulippaa ahvenen suusta, rapsuttamassa koiraa, tuulettamassa maalia junioripelissa. Näen pojan auttamassa isää talomme rakennuksella viisi vuotta aikaisemmin, äänittämässä radiosta päivän mietelausetta, jossa äidin runo lausuttiin. Näen punkkariystäväni ompelemassa pussihousuja. Näen Essin viemässä minua kesäyönä pellolle selvittämään tamponin toimintaperiaatteita, näen palavia monistuskoneita ja tanssisalin, jonka hyppypehmusteella nuori vaalea nainen huokaa. Näen yliopiston, kaupungin, kerrostalon, asunnon, meren ja taivaan. Näen tuntemattomia naisia, kauppakasseja, lapsia kärryissä, näen palavereja, kännykkäbuumin, näen Provinssirokin, kiinalaisen miehen seisomassa panssarivaunun edessä, kaljaa kioskeissa, Berliinin muurin sortumisen, Gorbatšovin Pizzahutin mainoksessa, Matti Nykäsen laulamassa olutfestareilla. Näen marketteja ja moottoriteitä, jalkapallokenttiä, kalareissuja ja lopulta tuhat joulupukkia konttaamassa kuun sirpistä alas maapalloa kohti.
Olemme nousseet niin korkealle, että jossain kaukana itäisessä horisontissa pilkahtaa nouseva aurinko, vaikka maanpinnalle sen säteet ulottuvat vasta parin tunnin päästä.
Ei päämäärä, vaan se liike.
Täydessä vauhdissa Kölni aukaisee Saabin oven ja hyppää. Levittää kätensä ja liitää kauemmas, lopulta omakotitalon kattoikkunan läpi, jonnekin kymmenen vuoden päähän, olohuoneeseen, sohvalle vaimonsa (joka ei ole tämän yön Saija) ja lastensa seuraan. Vaimo menee nukuttamaan lapsia ja Kölni jää olohuoneeseen tutkimaan karttoja, juo kaljaa ja lopulta nukahtaa Hollannin kartan päälle.
”Täällä maa kohoaa, mutta Friisinsaarilla se vajoaa”, sanoo Kölni ennen kuin nukahtaa.

Minä jatkan kotia kohti vielä hiukan pohjoisemmas. Kaukana vasemmalla siintää Ruotsi, yksinäinen jäänmurtaja halkoo väylää Kemiin. Ohitan Isoniemen ja jokisuun majakan. Sahan voimalaitoksen piippu jää vasemmalle, kun karautan punaisella ratsullani kalasataman aallonmurtajalle ja siitä tietä pitkin kotipihaan.

08.55

Vhiu-vhiu-vhiu. Kuulen viheltävän laskevamelodisen äänen, kuin jokin putoaisi. Se ei ole kranaatti uudesta Mollbergin Tuntemattomasta sotilaasta eikä ohjus Tom Cruisen hävittäjälentokoneesta Top Gun -elokuvassa. Se ei ole edes Mickey Rourken vihellys 9 ja puolessa viikossa Kim Basingerin perään. Ääni on se, joka kuuluu kun videopelin isosilmäiset helmojaan heiluttavat jahtaajat saavat Pacmanin kiinni. Jos Pacmanilla on elämiä jäljellä, peli jatkuu. Jos kaikki elämät on siltä erää käytetty, lähtee henki. Vhiu-vhiu-vhiu. Seikkailu on ohi. Henki pois.
Otan avaimen ja työnnän. Ab Lukko Oy:n luomat, toisiinsa täydellisesti sopivat metalliset muodot kohtaavat. Väännän. Kotiovi aukeaa ja menen sisälle.
Eteisessä yön illuusio alkaa kuoriutua taas realismiksi. Viime yön keijupöly ympäröi vielä minua, mutta arjen imuri ryystää sitä johonkin tyhjiöön, niin että hihat lepattavat. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä vappupallot poukkoilevat mielessäni yhä ja punaliput jatkavat juhlavaa läpsytystään.  Judotyttö heittelee minua niskalenkillä keväthankeen ja Essi pitää kädestäni tunturin rinteessä, keskiyön auringon paisteessa. Ne kaikki ovat kuitenkin vain kuvajaisia edellisistä avaruuksista. Olen selviytynyt seuraavaan avaruuteen, minulla on bonuspisteitä ja vielä monta elämää jäljellä. Näen Ninan edessäni jäätiköllä. Nina näyttää minulle kuinka tanssitaan bossanovaa. Bossanovaa jäätiköllä.
Tämähän menee niin kuin joskus lapsuuden onkireissuilla arvelin. Silloin kun kuvittelin kaukaiset majakat seuraaviksi avaruuksiksi, uusiksi tasoiksi elämän videopelissä. Ensin ne vilkkuvat kaukana horisontissa. Vähitellen ne tulevat lähemmäs ja sitten, lopulta, ne ovat totta. Ja sitten, ne yhtäkkiä jäävät taa.

Eteisessä minua on vastassa pelkkiin kalsareihin pukeutunut, selvästi ei vielä edes krapulainen isä.
”Hyvä kun tulit, ei mee kuin 5 minuuttia”, sanoo isä. ”Soittivat just töistä, pakko mennä korjaamaan yks juttu.”
Katson isääni, jonka silmät vielä verestävät unihiekoituksesta ja pikkujouluista.
”Lähekkö kuskiksi?” tiivistää isä.
Ei kai se muu auta.
Menen keittiöön ja lasken hanasta lasiin vettä samalla, kun isä pukee. Nyt se ei ainakaan kehtaa valittaa tyhjästä Saabin tankista. Kaadan jääkylmää vettä suuhuni.
Ikkunasta näen kun talon ohi vilahtaa  jäästä ja merkkareista tehty taikareki. Lintulaudalle pomppaa siniharmaa pähkinänakkeli.
Palaako kaikki alkuun sitten kun videopelin viimeinenkin avaruus on nähty, kun peli on pelattu läpi? Vai onko peli säädetty niin, ettei sitä edes ole mahdollista pelata läpi? Onko se tehty sellaiseksi, että elämät, saavutetut pisteet ja bonukset eivät missään tapauksessa riitä kaikkien avaruuksien läpi? Vai jatkuuko se loputtomasti palaamatta alkuun?
Vhiu-vhiu-vhiu.
Ei päämäärä, vaan se liike.

09.15
Ajamme saha-alueelle, isän kunnossapitovastuulla olevalle puutavaran jälkikäsittelylaitokselle. Joku aamuvuorolainen hakee isän ja lähtee näyttämään vikapaikkaa. Jään asentajien työhuoneeseen odottelemaan.
Istun metallisorvin ääressä korkealla baarijakkaralla, kun ei ole paikkaa mihin panna pitkäkseenkään. Töihin ei tulla makaamaan.
Ja aivan kuten arvasin, aikaa kuluu enemmän kuin 5 minuuttia. Joku isompi vika. Ehkä se kakkosnelosnippujen kuljetuskiskojen korjaaminen vasemman käden kahdella ja puolella sormella ei onnistu niin hyvin kuin ennen, vaikka isän oikea käsi ehyt onkin. Laite, joka on rikki, on sama, joka pari vuotta aikaisemmin riuhtaisi isältä sormet irti.
Asentajien huoneen hyllyllä on pieni pölyinen matkaradio, josta kuuluu musiikkia. Painan otsani metallisorvin kipinäsuojaa vasten. Suljen silmät. Uppoan pumpuliin.
Tänä jouluna radiossa on alettu soittaa muutakin kuin tiptappia ja virsiä. Eetteristä puskee pehmenneeseen tajuntaani The Preteders -yhtyeen kappale 2000 Miles (It Must Be Christmas Time). Kitarat liplattavat kuin lämmin, jaloviinalla terästetty glögi. Jossain kaukana, varmasti 2000 mailin päässä täältä, laulajattaren meikatut milla magian silmät katsovat minua lämpimästi, mustan otsatukan alta, kaiken ymmärtäen.
The snow is falling down. Gets colder day by day. I miss you.
Kuinka Chrissie Hynde osaakin laulaa juuri tästä pakkasyöstä? Siitä kummasta kaipauksesta, joka on aamuyön tapahtumien jälkeen ilmestynyt rintaani vaarin vanhan ajurintakin alle?
Jokin todella painaa takin sisällä rintaani. Kaipaus? Ei kai. Nostan otsani metallisorvin kipinäsuojalta. Kaivan ajurintakin povitaskua. Siellä on paperirulla. Aukaisen paperirullan. A3-kokoisella paperilla näkyvät mustavalkoisina pikkuhousut, joiden resoreissa on tuttu kuvio. Paperin laitaan on kirjoitettu puhelinnumero.

Be Sociable, Share!