”Homo!” karjui Amore suu sorbusta vaahdoten.

Artisti itse kertoo kuinka Vastarannan laulut syntyivät ja mistä tarinat niihin pajukot rymisten saapuivat.

Tenttutietä Tupsulaan on minun versioni Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Road -kappaleesta. Tosin sävel ja sanat ovat aivan erilaiset, eikä sovitus ole sinnepäinkään.Eltonin ralli oli jäänyt soimaan joskus pikkupoikana päähän kun lähdettiin poikien kanssa potkimaan jalkapalloa Martinniemen kentille taskut merirosvorahoja kilisten.

Eltonin ralli soi radiossa taas kun muutin takaisin kasvumaisemiini Haukiputaalle vuonna 2006. Kauppaan ajellessani tajusin rallattaneeni lapsena biisiä tietämättä artistia ja ymmärtämättä sanoja. Historiaa oli kirjoitettu päässäni siihen melodiaan tai ainakin se melodia oli koodi niihin tiedostoihin, joihin muistot oli talletettu. Haukiputaan S-marketissa tuli monena päivänä monta tuttua naamaa vastaan lapsiensa kanssa, mutta monta vanhaa kaveria oli myös poistunut pelistä. Olisiko se ollut pakastealtaan kohdalla, kun alkoi tuntua että pystyin näkemään samanaikaisesti useita kerroksia ja kaaria elämässä, ajassa ja paikassa.

Kun sitten baarissa vanha peti-, eiku pelikaveri oli sitä mieltä että minun pitäisi tehdä lauluja ”meistä ittestä ja oikioista asioista”, tulevien laulujen aiheet tuntuivat itsestään selviltä. Niinpä läksin yönsilmässä baarista valaistuneena talsimaan Tenttutietä, joka kulkee hautausmaan ohi ja jonka varrella on myös Tupsula, rivitaloryhmä joka rakennettiin 1970-luvulla Hyvonin kalsaritehtaaseen saapuneille nuorille ompelijattarille asuinpaikaksi ennen miehelää ja avioliiton satamakaupunkia.

Pohjoiseen palattuani halusin tehdä myös levyni taas pohjoisessa. Etsin ja valitsin hommaan avukseni alueen lahjakkaimmat tyypit. Tuottaja-miksaajaksi ja soundi-intiaaniksi löytyi Pentti Amore ja musiikillisia intohimoja toteuttamaan iiläinen Viina-Jake, joiden molempien tekemisiin olin tutustunut mainion Morley-yhtyeen parilla ensimmäisellä levyllä. Lopullisen ratkaisun aiheutti Pentti Amore ja Montana Moonin Ehkä joskus -kappale.

Omat hommani laulunteosta laulamiseen tein ja äänitin kotini välittömässä läheisyydessä sijaitsevassa Tenttustudiossa, joka yllättäen sijaitsee, melkein Tenttutien varrella.

*

*

En tiedä oliko Ei ikinä naimisiin -kappaleen kolmas säkeistö itsensä toteuttava ennustus, mutta Pohjois-Pohjanmaalla minä taas heräsin. Olin tehnyt ensimmäisen soololevyni 2005 jälkeen jo läjän keikkoja yksinäni kitaran kanssa ja olin vähitellen pääsemässä jyvälle siitäkin hommasta. Soolokeikoilla huomasi kuinka ihmiset kuuntelivat tarkasti laulujen tekstejä ja saattoivat tulla antamaan palautetta laulusta, jonka olivat juuri kuulleet ensimmäistä kertaa. Tämä alkoi vähitellen vaikuttaa lauluihin. Ihmiset villiintyivät, kun kuulivat laulajan sanovan asioita aivan suoraan, ilman ylempien tahojen sensuuria.

Kiinnostuin vanhasta kuplettiperinteestä. Kuuntelin Matti Jurvaa ja Dallapéta. Luin jostain Bob Dylanin tekevän lauluja siten että hän ottaa käsittelyyn jonkun vanhan kansanlaulun, kaulii, kääntää ja tiristää siitä omanlaisensa mehun.

Olin perinyt suvun polkuharmoonin ja sen kanssa jammatessa muistui vanha Pasi Kauniston tunnetuksi tekemä kansansävelmä Lakeuden kutsu, jota oli jo joskus aikoinaan soitettu Aknestikin keikkojen loppunauhana. Päätin kokeilla Dylanin metodia ja päivittää kansanlaulua 2000-luvulle ja omaan paluumuuttajan näkökulmaani. Oulun seudun teknologiameiningit olivat olleet jonkun aikaa jo laskusuunnassa ja rahantekemisen ideologiaan oli yleisesti kyllästytty. Sieltä se lähti.

Lakeus tuntui olevan laulussa laajakankaan kokoinen. Kappaletta innostui tuottamaan Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars sekä Radiopuhelimet–yhtyeissä pitkää uraa tehnyt Katz, jonka kokemusta elokuvaäänisuunnittelijana esitys tuntui kaipaavan.

Katz kuunteli ja hänen toivomuksestaan vähensin sanojen määrää ja tiettyä rytmistä hakkaavuutta laulustani. Katzin määräyksestä äänitin itse harmoonin soiton ja laulun. Erityisen tärkeää oli äänittää harmoonin polkimien kolinaa ja läähätystä. Näistä elementeistä ja mistä lie napatuista elementeistä Katz kokosi vaikuttavan äänikollaasin, johon Viina-Jake halusi tuoda vielä oman syvän iijokisen panoksensa banjon muodossa. Lakeuden loisto -musiikkivideo

*

*

Jeesukseksi ristille -laulun minähahmo kävi alunperin ysikutosella Saabilla Kuusrockissa, mutta ajattomuuden vaikutelmaa haettaessa Kuusrock muuttuikin Qstockiksi . Festarien leirintä-alueena toimi ja toimii edelleen Nallikarin leirintäalue.

Laulu alkoi syntyä aluksi elokuvakäsikirjoituksena muuttuen sitten puhutun kuunnelman suuntaan. Tässä vaiheessa mukaan kuvioon astui pianomelodia, jota kuullaan edelleen introssa ja kertsin taustalla. Aluksi laulussa olikin vain pelkkää puhetta ja tarinointia musiikin säestyksellä. Vähitellen siitä alkoi kuitenkin muodostua popkappale. Säkeistöjen papattava laulurytmi pyrki jäljittelemään Bon Jovin Runaway -kappaleen ikimuistoista syntikkapäpätystä. Kappaleen alkuperäinen 3. säkeistö korvattiin Viina-Jaken mahtavalla kitarasoololla, joka kertoo musiikin kielelle käännettynä seuraavat riimit:

3. sitten pyysit mua viereesi sun makuupussiin

sanoit, älä luule silti että pääset nussiin

siihen oli sulla pyhä lupauksesi vain syynä

sillä aiot mennä avioon neitsyynä

minä halusin ja sinä annoit suudella

siinä alkoi pikkuveikka pian huudella

sinä tahdoit tietää miltä mahtaa tuntua

se kun sitten joskus kantaa morsiushuntua

 

Arvatkaapa muuten mitä biisiä soitin Viina-Jakelle malliksi kitarasooloa varten? Voisiko vastaus olla tällainen?

 

*

*

Martinniemi -kappaleen ensimmäisiä aihioita soittelin jo Härösen Maakon kanssa joskus vuonna 2003. Maakolla oli vastaavia lapsuudenkokemuksia tehtaan pillin huudosta ja sitä seuraavasta ihmisvirrasta sahan portilla Oulun Pateniemestä. Laulu ei sillä erää löytänyt muotoaan ja melkein unohtui, koskapa siitä ei tullut tehtyä minkäänlaista demoakaan.

Myöhemmin Martinniemen kylänraittia ajellessa ja tutuille historiaa esitellessä vanha laulunaihio tuli kuitenkin taas mieleen.

En vaan muistanut miten melodia meni, vain joitain sanoja oli merkittynä muistiin laulun alkupuolelta. Vanhan liiton työlaulu- ja junttameininkiä pitäisi olla kompissa ja semmoista maankohoamisesta muistuttavaa eeppistä jytinää harmonioissa.

Sitten laulun tekstille löytyikin aivan uusi suunta.

Kotiseudulle palatessa en kuvitellut tulevani lintukotoon, mutta teknokraattien näkemyksetön rakennusinto tuli silti yllätyksenä. Vanhaa kotimetsääni Kiiminkijoen suulla Kurtinhaudan rannassa oltiin antamassa rakennusyhtiöiden haltuun ja ainoa kaikille kyläisille yhteisesti käytössä oleva paikka katsella horisonttia oli muuttumassa ökylähiöksi. Kun samaan aikaan talvella 2008 alettiin uutisoida tehtaiden laukkauttamisesta syrjäseuduilla ympäri maata, ymmärsin tehtäväni kansalaisena ja lauluntekijänä.

Jos minä en sano ja saa asiaa kuuluville, niin kuka sitten?

Minun ei siis pitäisi kirjoitella yleisönosastoihin ja nettipalstoille, vaan tehdä lauluja jotka eivät ehkä suoraan muuta maailmaa, mutta kuitenkin ovat ohjaamassa ajatusten virtoja ja kailottamassa sydänten ääntä sinne missä keinoaurinko paistaa.

Martinniemessä oli tapahtunut 20 vuotta aikaisemmin, 1980-luvulla sama, mikä parhaillaan tuolloin tapahtui Kemijärvellä. Tehdas lähti ja jäi valtava työttömyys. Martinniemi oli kuitenkin lopulta selvinnyt siitä, muuttuneena, uutta yhteishenkeä hakien.

Tässä vaiheessa sitten myös itse laulu alkoi löytää muotoaan, alun nostalgiasta siirrytään muuttuneeseen nykypäivään, jossa kapitalismikaan ei ole niinkuin ennen, jolloin patruunan oli huolehdittava työläisistään, koska niitä ei vielä voinut vaihtaa kiinalaisiin.

Rantametsän suojelukiistan ollessa kuumimmillaan tein laulusta akustisen ja kantaaottavan musiikkivideon.

Samoille kuvissa näkyville rannoille sijoittuvat myös useat Joni Skiftesvikin kirjojen tarinat ja siellä järjestetään nykyisin Maakinen Martinniemi -piknik festivaali, jonka yhtenä isäntänä itsekin touhuan.

Kyläläisten kanssa yhteisrintamassa myös kunnanvaltuusto saatiin perumaan rannan kaavoitussuunnitelmat ja järki lopulta voitti ja hulluus hävisi Haukiputaalta. Oliko se sitten laulava vallankumous vai mikä, en tiedä, mutta ihmiset havahtuivat hereille ihmetellen että mitä helevettiä täällä oli oikein tapahtunut.

Vaikka esiinnynkin paljon akustisen kitaran kanssa, en kauheasti tykkää runopoikamaisesta herkän eteerisestä akustisen kitaran nypläämisestä lattean runoilun taustalla. Akustisella kitarallakin voi rokata! Ei se ole mitään pienimuotoista! Avaruus on isompi kun ympärillä ei pauku rumpu tai mörise basso. Ja se että rokkaa, ei tarkoita että pitää olla hirveä meteli. Jokainen on vähän bono!

Elämä on vittu(maista murehtimista) kappale ei ole kannanotto esim. Samuli Putron Elämä on juhla -biisin pateettisen komeaan herkkyyteen. Elämä on vittu(maista murehtimista) on tehty aikaisemmin, mutta silti sekin pyrkii olemaan oikeasti herkkä ja koskettava kappale, vaikka siinä sanotaankin rumana pidetty, mutta oikeasti kaunis sana. Pitää laulaa niinkuin puhuu, muuten se ei ole totta.

Voiko olla niin että vittu on sanojen ruma ankanpoikanen?

No, Viina-Jake halusi että kappale saisi toiveikkaan käänteen toisessa säkeistössä ja kertoi mummostaan, joka Iin pitäjässä sanoi turhan murehtijoille ”mitä se siinä huono huokaa, kun onni on jo kelekassa”. Sitten Viina-Jake soitti päässään kuulemansa Ringo-rummutuksen väkisin minun Strawberry Fields Forever-henkiseen sovitukseeni ja siellähän se lepää.

Kaksitoista-miehistä balalaikkaorkesteria ei Petroskoista koskaan saapunut, joten nekin jouduttiin vetelemään sitten itse. Kaikkeuden mysteeriinkään ei ole vielä ratkaisua löytynyt.

*

*

Armonpulla on kaunis sana. Niitä jaetaan harvoin. Kappaleessa oli ensin ihan erilainen kertosäe, mutta jostain syystä yksi aamu siinä oli sitten tuommoinen, joka oli siihen tullut keneltäkään kyselemättä. Annoin sen olla.

Tein kappaleesta kotidemon, joka sitten unohtui jonnekin, kun tuntui että onpa noita parempiakin ralleja. Kun sitten laitoin myspaceen hylätyistä ralleista koosteen nimellä ”Lyhyt soittolista rakkaudesta” (kaikki hylätyt laulut olivat jostain syystä ihmissuhteisia), niin minulle alkoi tulla yöllisiä tekstiviestejä saunailtojen loppumetreiltä.

Oli tehty empiirinen havainto: Armonpulla kosketti yli 30-vuotiaita miehiä syvältä, mutta parikymppiset kollit eivät tajunneet ollenkaan mistä kappale kertoo.

Kappaleessa siis täytyi olla sitä jotakin. Niinpä aiheeseen palattiin ja tuottaja Pentti Amore innostui että nyt saadaan almu-bille vähän erilaistakin soundia. Tämähän on ilmiselvä hitti. Vai mikä se on nykyään hitti?

*

*

*

Suomessa jokivesistöt on rakennettu tukkoon viimeisten 60 vuoden aikana, jottapa riittäisi sähköä teollisuudelle ja telkkareille. Mutta rajansa kaikella. Että niitä pitäisi rakentaa vielä lisää? Sitä paitsi ne kosket ja jokivarret on ostettu isänniltä viekkaudella ja vääryydellä.

Kysymys: Miksei satsata vaihtoehtoisten energiamuotojen kehittämiseen kunnolla?

Vastaus: Siksi koska valtaapitävät haluavat kaveriensa käärivän voitot omistamistaan energiayhtiöistä ja uudet energiamuodot pienentäisivät näitä voittoja.

Tämä on fakta, mutta voi kai sitä aiheesta laulaakin, kun yleinen mielipide jokivarsilla on että ”ne voimalaitokset pitäisi räjäyttää”. Niin myös Iijoen varrella, Kollajalla.

Useampi sukupolvi on menettänyt pilkkahinnalla maansa ja sen mukana sukunsa henkisen perinnön ja joutunut lähtemään siirtolaisiksi isompiin kaupunkeihin tai jopa Ruotsiin saakka. Vaikka itse en osaa pommia rakentaa, Miss Kollaja -kappaleen taustalla on mietintöä siitä minkälainen epätoivo ajaa siihen, että joku alkaa pommia rakentaa ja kuinka syvälle nurkkaan pitää ihminen ahdistaa, jotta joku vie homman ajatuksista oikeasti tekoihin asti.

Ja luulenpa jos näitä altaita alettaisiin oikeasti rakentaa, tuhotyöt olisivat jopa todennäköisiä. Jos ei nuoriso, niin joku veteraani.

Aidoilla tapahtumapaikoilla Iijokivarressa tehtiin kappaleen demoversioon musiikkivideo, jonka kuvasi tuottajabasisti, nyt myös videotaiteilija Janne Huotari. Lopullinen albumiversio Miss Kollaja -videosta tässä.

Samoista tunnelmista kuin Miss Kollaja on syntynyt myös kirjoittamani lyhytelokuva Kekä kommeiten kuolee. Vielä kuviksi realisoitumatta olevan elokuvan kässärin voi lukea klikkaamalla tästä.

Tuottaja Pentti Amore tavoitteli Miss Kollajaan äänikuvaksi tunnelmaa, joka kuullostaa siltä kuin suon keskellä olisi disko, jonka peilipallon alla Killers ja 22 Pistepirkko soittavat yhdessä Bon Jovin kertosäettä.

Itse en olisi kehdannutkaan tehdä näin tarttuvaa ja popkeinoja toisintavaa kertosäkeen melodiaa harmonioineen, ellei asia olisi ollut niin painavaa; kaikki keinot ovat sallittuja oikean asian puolesta.

Muuten: Jokivarsilla harrilla tarkoitettaan yleensä harjusta, tätä mainiota koskiemme asukkia, joten laulun harrin leski voi olla myös toinen harri. Ja jos sillä on simaa, niin se on todennäköisesti jokivettä.

Viina-Jaken mahtava soolo biisin lopussa on soitettu 10 w Harley Benton -vahvistimella ja lasten sähkökitaralla. Ei kuulosta silti pienimuotoiselta. Iiläinen purkaa siinä kansansa katkeruutta voimayhtiöitä kohtaan tulisella juoksutuksella.

Kappaleen alun naisääni on Mika Ronkaisen ohjaaman dokumenttielokuvan Viimeiset Vuotoksella päähenkilön Impi Schroderuksen elokuvassa sanomaa ja oikeasti totta.

Tutkimusmatkailua koskiensuojelun ja voimalayhtiöiden historiaan voi aloittaa vaikkapa seuraavista linkeistä:

http://www.iijoensuojeluyhdistys.net/

http://www.reinorinne.com/koskisota/index.html

http://www.environment.fi/default.asp?node=25598&lan=FI

http://yle.fi/alueet/teksti/lappi/2010/04/takkula_erillispaatos_vuotoksesta_1624131.html

http://www.lapinkansa.fi/cs/Satellite/Mielipide/1194610314838/artikkeli/vuotos+ei+kollaja+kylla.html

Jokisuuta kohti -laulu saattaisi soida Miss Kollajan maisemissa jokivarsilla, mutta saattaa se tapahtua vaikka jossain moottoriteiden virroissa ja huoltoasemien bensapumpuissakin. Tai olla autiosaarilla lautturina.

Vetäydyin elokuussa 2009 erämaan rauhaan tekemään lauluja latvavesille. Jotenkin olin onnistunut saamaan metsätöissä (mitä vittua?) haavan vasempaan etusormeeni ja kitarasointuja piti ottaa ilman etusormea. E-molli, C-duuri ja D alkoivat kuullostaa vajaina Neil Youngilta, joten illan hämärtyessä mökkiin alkoi tarinaa syntyä.

Mietin että tässähän voisi olla semmoista vanhaa REM-henkistä lennokasta mandoliinihommaa, mutta eihän se onnistunut ilman etusormea, niinpä kappale alkoi muistuttaa suurta seesteistä virtaa jossain Volga- tai Vienajoella Perämeren ja Tyynen valtameren välillä. Onneksi sain kehiteltyä lauluun virran keskelle karikon, kohottavan ja kirkkaan c-osan, jossa on jopa se 4. sointu. Se on G.

• Terve G, mitä kuuluu?
• G.
• Arvasin.

Latvavesiltä palattuani soitin kappaleen demoa tuottaja Pentti Amorelle, joka sanoi että ”kyllä, tämä on aivan hyvä laulu, mutta tuo toinen on vielä parempi”.

”Mikä toinen?” ihmettelin.

”No se homo-laulu”, vastasi Amore.

Jokisuuta kohti sai osakseen studiossa mainiota työväenrummutusta Itkos-Allun toimesta. Kappaleessa vieraili myös Tornion orpo Ossian ja ensi kertaa minun biisissäni kuultiin melkeinpä Clapton-henkistä kitarointia mainion Vesa Karhulan toimesta. Bassoa souti mahtavasti Kierikin Mikko. Ja rullaako? Rullaa!

Kun sitten myöhemmin albumi oli kertaalleen masteroitu, minua alkoi oma äänensävyni kappaleen alussa ottaa siinä määrin pattiin että äänitin kertaistumalta ensimmäisen säkeistön kännykällä uusiksi. Siinä se on biisin alussa vieläkin.

Lähenpä tästä hiihtelemään… Kiiminkijokea pitkin Martinniemeen päin, siis omaa jokisuuta kohti. Se on muuten kiehtova se maankohoamisilmiö.

Aikansa kun Perämeren pohja kohoaa, joet kääntyvät virtaamaan itään päin ja silloin tätäkin laulua pitää alkaa kuunnella takaperin. Mitähän siinä silloin sanotaan?

*

*

*

Edellämainitulla lauluntekoretkellä todellakin tein metsätöitä Kalle Päätalo extreme-fiiliksellä. Tai ainakin kannoin risuja. Etusormeen tuli haava. ”Raskaan” työn uuvuttamassa tajunnassa alkoi soida työn synnyttämällä rytmillä fraasi ”hakkuutyömaa, hakkuutyömaa”.

Siitäpä tulikin mieleen kun sain lapsena virvelillä ensimmäisen haukeni ja vihelsin kiihkoissani jotain tuntematonta melodiaa taukoamatta tuntikausia.

Illalla ”metsätöitten” päälle nauhoittelin mökissä kaikenlaisia ideoita ja reissussa syntyneitä kupletin tynkiä. Hakkuutyömaan kohdalla alkoivat muistojen pokasahat soitella ja päätin kokeilla, kuinka tuo hiellä ja verellä synnytetty fraasi istuisi biisiin, joka oli monta vuotta jo etsinyt muotoaan.

Olin tehnyt ensimmäiset demot protestilaulusta, jossa Spede nousee ylös ja palaa kostamaan Riitta Väisäsen ja Kymppitonnin puolesta jo vuonna 2002, kun aloin tehdä lauluja ensimmäiselle soololevylleni. Vähitellen laulu sai vakavampiakin sävyjä, mutta ei ollut oikein löytänyt muotoaan, mutta Hakkuutyömaa -fraasi tuntui olevan se tiivistys, jota tuohon pohjantähden alaisten syrjäseutujen ja selkosten saarnaan tarvittiin. Sitten kun pisti vielä bassoon särön ja intron riffi tallentui, alkoivat albumin avaimet olla vihdoinkin käsissä. Kappaleen lopussa kuullaan kuinka Mika Ronkaisen ohjaaman Viimeiset Vuotoksella -elokuvan päähenkilö Veikko Schroderus kertoo totuuksia voimayhtiöistä.

Tunelma= Tune+unelma

Olen tallentanut erilaisilla vehkeillä Vastarannan laulujen tekoaikana 2006-2010 satoja erilaisia kupletintynkiä ja laulun pätkiä. Suurin osa ideoista ei kestä päivän valoa, mutta joistakin on syntynyt kokonaisia lauluja. Tärkein havainto on kuitenkin ollut se, että joistakin ideoista ei kannata edes tehdä kokonaisia lauluja. Joku yksittäinen säe saattaa olla vaikuttavampi ihan yksinään, irrallisena frakmenttina, ilman ympäröivää höttöä, soittoa tai liikoja sanoja. Tällöin se saattaa lentää ajatusten avaruudessa kirkkaampana ja korkeammalle, kuin koskaan väkisin kolmen minuutin poplauluksi pakotettuna.

Jos oikein innostun, saatan vielä julkaista tunelmia ja kupletteja enemmänkin. Mutta missä muodossa? Albumi on ehkä liian pitkä muoto.C-kasetilla? Latauskauppoihin ei kehtaa laittaa 20 sekunnin lauluja myyntiin euron kappalehintaan. Pitäisikö niitä julkaista soittoääninä? Tai jakaa ilmaiseksi, niin että ihmiset voi halutessaan pistää joitain senttejä tilille lauluista jos siltä tuntuu.

*

*

Yksi tuottajahahmo Pentti Amorelle kuunneltavaksi antamistani kymmenistä pikku-tunelmista oli noin 30 sekuntinen kupletintynkä jossa laulettiin neljä kertaa peräkkäin ”jokainen on vähän homo”, minkä jälkeen seurasi fredi eli modulaatio ja sama korkeammalta uudestaan, mutta kuorolla höystettynä.

Nyt kun kappaleen ”oikeasta ” versiosta on tullut jo jonkin sortin klassikko, tuottaja Amore on edelleen sitä mieltä että tuo 30 sekuntinen kupletti on yhä ylivoimaisesti paras luenta aiheesta.

Olin tehnyt piruuttani tuon 30 sekuntisena kupletin muutamassa minuutissa elokuvaohjaaja Mika Ronkaiselle, jonka toimistolla vieraillessani olin törmännyt lauseeseen ”Jokainen on vähän homo”. Ronkainen viimeisteli Freetime Machos -elokuvaansa ja lause oli noussut esille kun hän oli miettinyt elokuvansa premissiä eli ydinajatusta. Elokuvassa lausetta ei sanota ihan samassa muodossa kuin laulussa, mutta ajatus kyllä.

Ilmoitin välittömästi Ronkaiselle että aion tehdä biisin k.o. lauseesta ja ohjaaja antoi minulle siihen luvan, mutta vaati puolet Teosto-tuloista. Näistä vaatimuksis

ta herra sittemmin luopui.

No, biisi ei koskaan ehtinyt elokuvan lopputeksteihin, Putron saatana oli ehtinyt tehdä sinne pateettisen virren. Itseasiassa biisini lähti elämään omaa elämäänsä ja irtosi elokuvan teemasta heti kun siihen tuli muitakin sanoja kuin tuo mainittu otsikko.

Ensimmäisiä merkkejä kappaleen iskevyydestä nähtiin kun olin alkutalvesta 2009 keikalla Raahen Rytmikellarissa. Yleisö oli kaunista, lahjakasta ja meininki erittäin hyvä. Jossain vaiheessa intouduin kysymään mitä yleisö haluaisi kuulla. Paikalla ollut Pentti Amore huusi jostain takarivistä (jossa oli Ilkon suvun kanssa juopottelemassa Sorbusta): ”Soita se! Soita se!

”Mikä se?” ihmettelin.

”Homo!” karjui Amore suu sorbusta vaahdoten.

Yleisö hörähteli, mutta eihän siinä muu auttanut, tuli sitten turpaan taikka hanuriin, vaikka yhtäaikaa, kuin soittaa tuo synkkä kappale.

Aloin soittaa laulua, joka siinä vaiheessa sis

älsi pelkkää kertosäettä.

Sillä hetkellä kukaan ei varmaan nähnyt rock’n’rollin tulevaisuutta, mutta jotakin silti tapahtui. 20 sekunnin soiton jälkeen yleisö kokonaisuudessaan lauloi seisoltaan kädet pystyssä yhdessä kappaletta, jota se ei ollut koskaan aiemmin kuullut ja huusi homoa sydämensä kyllyydestä. Olin hämmennyksissä. Mitkähän padot tässä oikein olivat murtuneet?

Seuraavalla keikalla pienessä oululaisessa Pub Alakerrassa sama kuvio toistui. Kun yleisö lopulta lopetti mylvimisen, The Alibies– ja Pauhaus -yhtyeiden solisti ja tunnettu Dj Gaylesta Pablo Hetero huusi järisyttävän tunnustuksen: ”Tämä biisi on kovempi kuin The Smithsin Girlfriend In A Coma!”

*

Jäin miettimän Pablon tokaisua. Hän kuuli kupletissani poppia. Pitäisikö kappaleesta tehdäkin popkappale, jota paatuneinkin perusheterohitsari huomaisi kahvitauolla hyräilevänsä? Menisikö maailma pienen askeleen suvaitsevaisempaan suuntaan jos käyttäisin kaiken popsensibiliteettini siihen, että kappaleen toteutuksesta tulisi mahdollisimman tarttuva? Yhtäaikaa hieman kujeileva, mutta silti myös oikeasti koskettava?

Tähän hiomiseen menikin sitten pari-kolme kuukautta täyspäiväistä työtä talvella 2009-2010. Työstin biisiä Logic 9:llä, mutta muusikoitakin tarvittiin. Loppiaisena 2010 äänitettiin Oulun Pyrinnön talon kellarissa rummut, basso ja kitaraa. Aleksi Itkonen, Janne Huotari ja Viina-Jake soittivat, Pentti Amore äänitti ja tuotti.

Lauluhommiin tarvittiin joukkovoimaa ja vierailijoita, lisää meitä. Sain sähköpostilla homo-huutokisan myötä huutoja vaikka keneltä. Kauko Röyhkän homo-huudot äänitin eräänä aamuna oululaisen hotelli Apollon aamiaisravintolassa, Bar Becksun yläkerrassa. Radiopuhelimien martinniemeläistynyt J.Mäki kävi laulamassa osuutensa kotonani Tenttustudiossa.

Kappaleesta tuli miksattua monta erilaista versiota. Lopullisessa versiossa soiton on miksannut Pentti Amore ja laulut Janne Huotari.

Olin jossain vaiheessa tutustunut käsityöläistaiteilija Antti Putkoseen .

joka oli viljellyt gay- ja homotematiikkaa tuotannossaan jo vuosia. Päätimme ryhtyä yhteistyöhön. Putkosen t-paitasuunnitelma päätyi myös itse Homo EP:n kanneksi, toki myös paidoiksi ja suosituiksi homo-pipoiksi.

Jokainen on vähän homo -musiikkivideoon sain kannustusta yllättävältä taholta, levy-yhtiöstä. Olin videota tehdessä epävarma siitä kuinka nettikeskusteluista irrotetut lauseet ja otsikot istuisivat videoon, syntyisikö vääränlaista komiikkaa tai sosiaalipornoa? Levy-yhtiön väki kuitenkin sai vakuutettua minut valitsemastani dogmasta: vain läppärin kameraa ja netistä imuroituja kuvia saa käyttää, eikä kotoa saa poistua. Dogma oli sikälikin levy-yhtiölle mielekäs, ettei video maksanut heille mitään.

Videosta on tullut varsin suosittu youtubessa ja siitä olen erityisen iloinen että kappale on soinut koulujen päivänavauksissa. Ehkä se nostaa homo-sanan oikeaan arvoonsa ja vie siltä typerän kirosanan leimaa pois. Itse ainakin olen nykyään keikoillakovin otettu, jos yleisön joukostakuuluu jo alkuillasta homo-huutoja. Otan ne ylpeästi kehuina vastaan.

*

*

Vastarannan laulut ei saapunut kaislaveneellä levyn nimeksi. Nimen keksimiseen meni itse asiassa useita kuukausia. Muitakin ideoita oli. Levyn työnimenä oli pitkään Heterock III. Nimi-ideoista paras; ”Homojeesus” ei mennyt oikein läpi. Miksei? Muita ehdotuksia olivat mm. ”Tuomarit ja viemärit”, ”Kakkonen”, ”Lääkäri, maalari, kirvesmies”, ”Roikut jo ristillä Jukka Takalo”, ”Jokainen on vähän…”, ”Isä leivän”, ”Ruotsissa syntynyt”.

*

*

*

*

*

*

*

*

*

Lopulta nimiasia asettui kohdalleen kun käytiin ottamassa valokuvia levynkansia varten tutussa miljöössä Martinniemen satamassa. Kansikuvista löytyy paljon artistille tärkeätä ja oleellista; katseen suunta popmaa Ruotsiin, taustalla majakka, joka näkyi jo Aknestikin Valassaaret -levyn kansissa ja Yölaulu-videossa, Kiiminkijoen suu sekä itse Perämeri.

Vastaranta, vastarinta, vastavirta yhdistyvät ajatuksena lievästi pateettisesti levynkansiksi, jotka ovat aavistuksen konservatiivisempia kuin itse levyn sisältö, mutta silti levyä kädessä pitäessä tulee semmoinen olo että kyllä tästä jonkinmoinen Vastarannan virsikirja kuitenkin tuli.

Tai mistä minä sen tiedän.